Silloin äkkiä kuin taijoin välkkyi valo-ilmiöitä kaikkialla, kaikki iltahämärässä hohti ruusuvalossa ja varjotonna, näköhäiriöitä näki Aslak.
Omat mielikuvat kuvastuivat, sielun silmiin taittui sadat synnit, ja hän vavahti ja vaikeroitsi, näki jalokivi-kiesusluolan, ja sen eessä seisoi jättiläinen.
Staalo yksisilmä, ihmissyöjä, musta peski, patalakki yllä nosti ilmaan piilukirvestänsä, joka kasvoi kohti taivaan kantta yli Haldivaaran heljän huipun.
— "Mitä katsot, mitä muistat, mietit?"
kysyi lempeästi ääni takaa.
Aslak kääntyi, näki heimonmiehen,
pyhän, herännehen vaeltajan,
joka poroansa talutteli.
— "Staalo, Staalo! Etkö näe häntä, jättikirvestä ja jättisilmää, joka hehkuu niinkuin hiiden ahjo, jos oot ihminen, niin auta mua, mutta sano, mitä itse katsot!"
— "Näen kirkon täynnä pyhää kansaa,
saarnastuolissansa seisoo pappi.
Kookas, kaunis niinkuin keskipäivä
Lapin tunturilla kevään tullen
on Laestadius, kun sana sattuu.
Sattuu niinkuin vaaru mätään puuhun,
nostaa uudet vesat tyven tynkään.
Surun, ilon äänet kaikkialta
vastaa herätyksen korvenhuutoon,
peto kyyristyvi peloissansa,
etsii paikkaa, mistä ääni tulee, vastausta ei saa ihmisiltä, vastauksen saa se vuoriltansa, huutaja kun huutaa: parantukaa! korpivaarat vastaa: parantukaa!
Huutaja kun huutaa kauvas yöhön, louhet luuhistuvat, kivet itkee, amtat, voutikunnat kiukuitsevat, pitopöytäin luona vapisevat runoniekkapiispain kultahiipat.
Pyhä huutaja hän haastaa kieltä kovaa, raakaa, jota ymmärrämme, henkensä on meidän heimohenki, usko oikea ja onni, rauha asuu erämaiden asukkaissa.