Porovaras kääntyy pimeässä suurta Tuomaria pelätessään, juomari luo hankeen tulijuoman; hopeemaljat, sormukset ja käädyt köyhä, saita uhraa uskon työhön.
Noille pulmusille, pääskysille, jotka valittavat rajusäässä, lupaa Lauri Leevi paapa armon, saattaa syntisen ja heikon heimon ijankaikkisuuden rantamille.
Kuule, kuule, mikä riemu, nauru, mikä perikadon kauhu nousee rikkirevitystä rinnastasi, näetkö armon merkit, taivaan merkit, liikutukset sanan sattuessa!
Ihmisraukat eksyy synnin yöhön, yhdyttyään, erottuaan aina teiltä tietämättömiltä palaa suureen siskoissarjaan, veljespiiriin, syleilyhyn lunastetuin laumoin.
Seuraa mua heimon heikko veli,
Aslak Hetta, kovan onnen orpo!"
— Aslak hytkähti ja lausui hiljaa:
"minä seuraan korven kulkijata,
minä kuulen, kutsuu huutajasi."
Aslak käänsi poron vastatuuleen, ajoi hiljaa Kaaresuvantohon, näki pienen kirkon joulutulet, pyhiinvaeltajamielin Aslak tuli katujana iltasaarnaan.
Näki kaikki niinkuin unessansa, valo välkkyi hälle, sydän tunsi niinkuin taivaan ilon esimaun, kuunnellessaan korven huutajata unohti hän kaikki, ajan, paikan.
Kuin ois vuori ollut saarnastuoli, oma elämänsä ollut koski, jonka partaalla hän yksin itki, kirjavina kuvat ohi vyöryi, sadat äänet soivat sielussansa.
Kurimuksen alta sukelsivat maahiset, mi kynsi kodan seinää, tuntui käryn, kulon, ruumiin haju, kellui veneet; kehdot, ruumiskirstut vaipui nurinniskoin kosken ryöppyyn.
Kuului rivot joijut, rumat kutsut, kuului Biggan hellä kehtolaulu, sääskein, metsälintuin soidinsoitot, suden ulvonta ja juomaremu, luonnon kuoron sorasointuäänet.