Kunnes urut kautta kirkon kaikui, ilon pasuunoina vyöryi virret, joita enkelit ja lapset lauloi, koski lempeämmin kaukaa säisti, sihisi ja soilui suvantoihin.
Niin nyt Aslak tunsi astuessaan kirkonovesta, kun kaikkialla näki iloisia katsantoja, ja hän tunsi tyynen, kumman rauhan, luonnonlapsen suuren luonnon rauhan.
Kotiin ajoi Aslak aatoksissaan, tuli raikas tuuli joen jäältä, pyyhki kirkkahiksi kirkkohoureet, silloin havahti hän pulkassansa, muisti epäilynsä erämaassa.
Muisti Svakon, Staalon harhakuvan.
Vanhat tarinat ja ihmesadut
entisyyden yöstä kohosivat;
erämiesten, noitain rintalapsi
tunsi uhman taas ja epäuskon.
Onko kaikki hetken heijastusta,
onko hetki ikuisuus ja kaikki?
Niin hän hiljaa kysyi itseltänsä,
huokasi ja katsoi taivahille,
missä aamutähdet verkkaan sammui.
Poro juoksi hiljaa läähättäen, pulkka tuuditteli hänet uneen. Pitkät napaseudun yöt ja kauhut, ihanaiset suvipäiväin valot taistelivat salaa sielussansa.
IV.
Hylkeenrasvalampun tuli tuikki Kautokeinon pappispuustellista, tuvast' töytäs rippikoululapset, Lauri Hetta, Rista, kaunis Kadja, rikkaan Juoksa Vuollenpojan tytär.
Pihamaalla papin tytär Inka
kesytteli virmaa porovarsaa,
kaatui, nousi, nauroi lumisena,
Lauri hihnaan tarttui, ohjas poron
tasajuoksuun kirkkolahden jäälle.
Kadja notkahdellen tiellä kulki kaikki rippipojat kintereillä, veikeili ja velmui; koko liuta piehtaroi ja paini kinoksissa kilpaa juosten joikuen ja naurain.