Hiljaa Svakko kulki kiven luokse yli pyhän piirin horjumatta, tervaskantoihin hän tulen pisti, humahteli liekit korkealle korven kohahtaissa aamu-yössä.
Liekkiin laski Svakko uhrisarvet, heitti helisevän arparummun, nousi, nosti, kaksin käsin kirveen taikomatta, vimmavoimin iski, seidan halkasi ja kaatoi kuiluun.
Jyrkänteeltä jyrkänteelle vyöryi pyhä uhrikivi kumahdellen, onkaloista ponnahteli kaiku vastaan kaikua ja solaan vaipui, silloin sammui tuli, päivä nousi.
Nousi suuri, aina armas päivä, lämmin, läikähtävä ilon tuoja, synnyttäjä, kaiken kasvattaja, nousi niinkuin nousi ensi kerran ensi ihmisille ensi yönä.
Hohti huiput, välkkyi Haldivaara tuhat tuhansissa timanteissa, säteili nyt koko ilmakehä joka aarrekätköön, satu-aittaan, joka kodan räppänään se paistoi.
Tunturit ne kyyristyivät kokoon kääpiöiksi korkeen taivaan alla, alas vaipuivat ne voimatoinna niinkuin häveten ja jäykistyivät murinaan ja jylhään mykkyyteensä.
Katsoi Svakko taivaalle ja itki, ilosta hän itki ensi kerran: "vielä kerran sain sun kasvos nähdä ennen kalmantarhan taivallusta, nyt sen tunnen, tiedän, tahdon, lähden."
Niin hän hiljaa hiihti alas vuorta kaunis, tyyni kajas kasvoillansa, vaarat takana ja päivä päällä, alla laaksot, jäkälät ja jängät, etääll' aamutulen kotasauhut.
Hiihti hiljaisimpaan erämaahan, Saivomaahan, suureen suvenmaahan, missä onnelliset noidat nuortuu loveen langeten ja uinahtaen ikipuitten vilpoisimpaan varjoon.