Otti Svakko käteen arparummun, korvaa kallisti hän helinälle kuunnellakseen ääntä kohtaloiden, lauloi tolasjuoigan, muinaislaulun, unohtuneen, kuolleen, kauniin laulun.
Lauloi Päiveneita'n kuolemasta,
Njavvis-ene'stä hän säkeet siitti,
joka väsyneenä vaivoistansa
lepäs sairahana vuoteellansa
pyhän kota-oven luona yöllä.
Ikävöitsi päästä iki-iloon,
Tiermeen salamoiden risteillessä
Ibmeliä aina ihaillakseen,
omaa taataistansa, suurta Päivää,
näki oven luona kylmän vieraan.
Joikui joutsenlaulun pojallensa,
Njavvis-ene lauloi iltalaulun,
kuinka aurinkoinen armas laskee,
kaikki maa käy kovin pimeäksi,
koska, koska tulee kerran aamu!
Kaunis päivä laskee, karja kuolee,
musta rutto surmaa, paarma pistää,
susi vaeltavi väijyksissä,
valon lapset eksyy yksin yöhön,
Päivä lempeänä länteen laskee.
Päivä laskee. Kaunis Päiveneita valon lähteen kotiin taasen lentää, viepi sylissänsä tyttärensä yli alimpien auringoiden, yli yhdeksännen tähtitaivaan.
Hautakaatte tämä kirkas tomu
Haldivaaran korkeimpahan huippuun,
ikivihreänä hauta hohtaa,
siell' en ole minä, henki liitää
lumipuhtahana Saamemaata.
Nuori, neitseellinen, puhdas henki liitää yli lumilakeuden, valvoo saamineitseen suloutta, saami-äidin pyhää puhtautta, koska, koska tulee kerran aamu!
— Svakko uupui, vaipui unelmiinsa kuin ois nähnyt tuhatvuotisunta, havahti ja katsoi ilman rantaan, missä kuulti hieno keltajuova niinkuin palttinainen kuolinliina.
Tuli tuuli merimatkoiltansa, pyyhki viileäksi Svakon otsan, johon sarastus kuin kultaloimi, niinkuin päärmäelty sulhaskäyhti kajanteena loisti aamun mailta.