Sumu katosi kuin sairas kaihi, tunturit taas nousten noroistansa seisoivat kuin vanhat jättiläiset, kiipesivät yli toisiensa, yli kyhmyselkäin painien ne ryömi.
Jalat rämpi jängissä ja soissa, kainaloiden alla pilvet sousi, kyyristynein, jäykin niskoin jätit hyppyyn hyökkäävinä kouristuivat, kohosivat yhä korkeemmalle.
Nyrkit puristuivat voima-iskuun taivaan tyhjää kantta tavoitellen sisus-uumenissa tuli, tuska, kerta kaikkiansa lyödäksensä visapäillään puhki taivaan navan.
Käydäksensä kerran käräjöitä itse ikuisien istunnoissa, julki huutaaksensa kaiken tuskan, kaiken kahlehtivan, öisen kauhun kylmän kylläisille jumalille.
Katsoi Svakko pohjaan, katsoi itään, ootti päivää niinkuin ennen muinoin esi-isät, vanhat, viisaat noidat joijuin tervehtivät aurinkoa, söivät päivän-uhriatrioita.
Siirsi katseen seitaan manaellen: "vaadin, vaadin sinut voittosille, ilkut itseäsi, saita seita, sulle annoin parhaat poroistani, sulle uhrasin ma elämäni.
Mikset lyönyt maahan murhamiestä,
uuvuttanut synkkään syvyytehen
punakäyhtimiestä piiluinensa,
joka kaatoi kaikkein kalleimpani,
Aslak poikaseni poloiseni!
Päätönnä hän harhaa häpeässä
Jabme-aimon alhon syvyydessä
vailla suopunkia, vailla jousta,
vailla riistaa, ruokaa, metsäkoiraa,
vailla naista, iloa ja rauhaa.
Gedgge-Ibmel! Jollet liitä yhteen, minkä käräjillä käsky riisti, jollet kosta heimohäpeääni, jollet nosta tänne poikastani ennen päivän suurta sarastusta,
niin en usko enään enteitäsi, enkä paljasta ma vanhaa päätä, kokoon yhdeksän ma pihkapuuta, jotka nähnet, tähän pyhään paikkaan ja sun poroks poltan petturina!"