Ma tulen taas kuin vieras kutsumaton, mun silmäni sinua seurannut on ain äitisi laudalta asti. Ma kuuntelin yössä huountaas, kun kyynelet rintaasi kasti, ma tulen, kun sieluss' on sydänyö, kun luistat varjojen valtaan, ma tulen, kun sydän huutaa ja lyö, ja elämä työntää sun altaan. Et minua välttää voi, oi, kuuletko, kuinka itku soi, nyt varjoissa vaeltaa saatto, ja vuorta jyrkkää se käy, eikä yhtä tähteä näy; tuolla liitää äiti ja taatto, ne katsovat toisiaan ja oottavat aamua vaan, oi, miksei koita se aamu? Etkö näe, että turha on työsi, että elämä huokuu hallaa, se sua polkee ja tallaa, ja pian olet jäljetön haamu, nyt tullut on viime yösi, nyt tule, ma käteni tarjoon, ma vien sinut varjosi varjoon!

Toinen ääni:

On loppunut varjojen valta, nouse, nouse kuin kontio hangen alta ja kourasi iskuhun nosta ja kosta, käy ja rynnistä, konnille kosta ja uhkaa, lyö ja polje ja tuli ne nuolkoon, majat polta, ne kanssasi kuolkoon valkeaan tuhkaan!

XIII

Ja ilovalkeat sammui pois, yövahdin huudot ne ilmaan hukkui, ja lemmen julkeat juhlijat ja hyvät voimat, ne hennon heikot ne templein portailla yössä nukkui, vain valvoi tornia mustat naakat kuin omaintuntojen pahat peikot. Kuin sairas unessakulkija ma ylhään tapuliin kiipesin, näin siellä hämyssä suuren kellon, kun kuljin aukkoa mustaa kohti; kuin noita vihreessä hameessaan sen vaskenvihreä kita hohti, ja kitalaesta kieli riippui kuin avaruuksihin miekka suora, ja musta kasi sen läppää pyyhki, se leikki hiiristä kanssa nuoran, se hyppi naukuen loukkohon ja katsoi pohjasta pimennon. Ja kellon alle ma istahdin kuin oisin istunut siinä ennen ja unta valvonnut kaupungin, kuin talven tullen ja kesän mennen en päivää nähnyt ois vuosihin. Kyll' ennen nuorena soiton taisin, kun kasin emä viel' piennä mankui, kas, silloin tuprutti huoneet tulta ja lieskat suuteli kattomalkaa, kun vaino porteilla polki jalkaa, ja kello vonkui ja vankui. Vaan sitten iloiset vuodet vaihtui, kun aatos tyhjyyden piiriin haihtui, ja tuli mykkyyden raskas paino, ja valheen vainajat kummitteli ja hurja muistojen vaino. Ma vietin erakon hetkiä kuin vailla uskoa umpiyössä, ma valvoin juhlijain nukkuessa ja nukuin, raukat kun reutoi työssä. Näin rahanraatajat, ihmismyyrät, ne kiskoi kiistaten, kaivoi multaa, ja mulle vieraaksi muuttui maa; ma katsoin taivahanrantain taa, kun päivä vuorihin piirsi kultaa ja läpi ilmojen suhisten lens suven seuduille kurjen aura, ma mietin, jospa nyt siivet ois, niin sinne liitäisin kauvas pois; nyt niille houreille nauran. Ma katson nukkuvaan kaupunkiin, ma siellä tuhlasin nuoruutein, siell' ilon lahjoja sylin syysin ja huvin tulta ma heille tein ja tuskin murua heiltä pyysin. kun jouduin mieron ja murheen tielle, sain turhaan ovia kolkutella, ma onnen peruja heiltä vaadin, ne syntivelkani esiinkantoi, ja viha sanasta sata antoi, ma huusin kaikkien synnit julki ja pois ne luotaan mun sulki. Sain maksaa kyynelin eessä raadin, ma istuin kirkolla jalkapuussa, ja naiset nauroivat mulle tiellä, ja kommat kihahti konnain suussa, näin hävyn herjat sain kaikki niellä, ma purin hammasta, huulta söin ja turhaan ympäri löin. Ma torniss' istun, niin yksin jäin, öin päivänlapsille vihaa vannoin, ma läppää leikillä hyväilin, sen äsken helistä hiljaa annoin, vaan kohta riemuun se remahtaa. On aika täytetty, tuho tulkoon, jo viimein kärsimys loppui multa, pois tyrmän telkeet ma irti kiskon ja liekinjanoisiin lyhteisiin ma isken vihassa tulta. Hei, katsos kipenät kimpoo, kiiltää, ne tähtisateena alas viskon, ne tuliperhoina lentää, leijaa, ne lokakukkihin liitää saa ja yli sinisten kammioiden ne siitintomuaan ruiskuttaa. Kas, kas nyt palatsit, raadit syttyy ja ilohuoneissa liekit räiskyy, pois punaperhoni lentäkää, niin mieli laulaa ja läikkyy, läiskyy! Nyt on mun tekoni terttuun tullut, en himon kurjuutta kestää voi, nyt sydän huutaa ja vait on järki, siis soikoon lempeni kuolinkellot ja lyököön vinkuen kielen kärki! Nyt kääpiöillä on lemmon kiire, kuin hiiret linkuen lokeroistaan ne tuleen hyökkää, ne kiskoo kultaa, ne hyörii, häärii ja irvistää, ne torniin katsoo ja taivas loistaa, soi piu ja pau sekä hähhähhää. Ma nuoraa temmon ja temmon vaan, ja vasken ramina huumaa pääni, nyt sydänpohjihin mustimpiin soi tuhattuskien sora-ääni, yö-enteen lintuina naakat vinkuu, puutorvet turulla kilvan ammuu, ja ruiskun letkuista suihkut sinkuu, ja tangot tutjuu ja pumput puhkaa, ja häpypaalut ne kaatuu tuhkaan, ja kaikki uupuu ja sammuu; mut tuolla, tuolla kuin vimmoissaan taas liekit leimuvat uudestaan; siell' liukas naikkonen rinnoin paljain juur' istui ääressä viinimaljain, kun seinän reijästä katsoi kauhu, hän miehen polvelta ponnahtain suin syöksyi kirkuen läpi sauhun. Taas itkun ihanan, kurja, kuulen, nyt palaa kultainen kantele, sen kielet kimpoo ja vaikeroi, sen sydän viimeisen kerran soi, sen ääni puhtahan immen on, mi palaa paalulla rovion; kuin kultakruunu se kimmeltää; sen helke väräjää hiutuen, pois ilmaan katoo ja sinne jää.

Ma läpi melskeen ja joukon juoksin: ma tahdon ilmaa, ma tahdon alaa, jo voima minusta loppuun vuoti, nyt kaikki minussa palaa, palaa, pois, pois, pois kellojen vongan voihke, ne minuss' soimaten manaa, pauhaa, voi, etten niitä ma kuulla voisi, ma tahdon paeta korven yöhön, oi, rauhaa, armoa, rauhaa!

Ei, ei, en ryömiä tahdo, en, vielä pystyssä seistä ma jaksan, olen onneni herra ja pyöveli myös, verin raskaan velkani maksan, iske salama, lyö ukon nuolella päin, min' en myrskyssä taivuta selkää, en pelkää, en pelkää, vain sorrossa tuomari suuri sä oot, minä uhmaan ja hylkään Herran! Ja kirottu olkohon suvinen yö, jona lemmessä synnyin ma kerran, minä kiroon maan, jota ruumiini syö, ja taivaan, mi sieluni lakoon lyö, myös kiroon riemuni kaupungin ja sen portin otsaan ma kirjoitan: "On täällä rakkaus raunio, käy pois kun aika on vielä, ja riemu hetken on kangastus, se kuultaa etsijän tiellä, käy näiltä porteilta matkamies, jos houkko takaisin käännyt, niin hukut tuskies tuleen ja lemmen nälkääsi näännyt!"

Pois yli syksyisen harmaan maan, en tiennyt, minne, ma kuljin vaan kuin kantapäilläni lieskat liehuis ja sois ne sähisten takanain, kuin käärmeet kiertäisi polun eessä ja pensaat puhuisi sivullain. Ma mykkää mutinaa kuuntelin, kun oksat oksia vasten kitkuu, ma suolta hukkuvan huudot kuulin kuin äidin henkäys oisi käynyt, mi suli liejuun ja lapsen itkuun. Ja korpi eli, se velkoi, viilsi, sen silmät seuraten puista kiilsi; ma mustain siipien suihkeen kuulin ja sanajaloissa soitatellen ja kultakulkuisin, vaskivaljain ma Kalman tulevan luulin. Ma laskin päivät ja laskin kuut, näin keltakäädyissä suvenpuut, ma maahan katsoin ja itkin, kuin täytyis aina mun käydä näin suon suuren rantoja pitkin, kuin tähdet sammuen lentäisi maan alle maailman päähän, ja jalan lämpöiset viimejäljet ne tarttuis lumeen ja jäähän. Soi yksi aatos mun sielussain, ja yksi vain oli määrä: ma omaa varjoa vavahdin ja itse itseäin pakenin ja tunsin, tieni on väärä.

— — — — — — — — — — Ja tuli valkeus, loisti maa, ja perhot pilvistä kantoi lunta, ma ääneen änkötin itseksein: nyt hyv' on olla, ma tahdon kuolla ja nähdä valkoista iki-unta Kuin rauhan rannoille nukkuisin ma lumen loistolta silmän suljin, ja katso, taivas se kirkastui, ma kentill' autuuden kuljin: näin vuoret välkkyvät, siniveet, maa kiisi vihrehin loimin, ma kuljin valkeissa vaatteissa ja heloliljoja tieltä poimin, ja taivaan kaukainen kuoro soi, lens kultaperhoset kukkain päistä, ja vaimot vaelsi harppuineen, ne lauloi ylkänsä häistä. näin miehen valkea-otsaisen, hän kulki hiljaa kuin kuningas, ja tieltään poimuissa pilvet väisti, hän katsoi suruisin silmin mua, kun harput hymnejä säisti. Hän katsoi sieluuni häikäisten, kuin korsi maahan ma taivuin, ma tartuin vaippansa liepeisiin ja jalkain juurelle vaivuin…