Muistatko vielä sen riutuvan illan, kun veistit sä raidasta sauvas, kuinka sun armas Aunesi itki, kun sanoit käyväsi kauvas, itki kuin itkevi lilja vain, sua hän muisteli, muisteli ain.
Aune se äitisi haudalla istui ja kasteli yöllä kukkaas, sortui suruun ja ikäväänsä, voi, armasta Aune rukkaas, sortui kuin sortuvi lilja vain, sua hän muisteli, muisteli ain.
Ulvut:
Alas, alas, täällä on rauha, muista valas! Lempeä, lauha täällä on päivä ja viileä yö, luotasi lyö valheet ja vaivat lukkohon luoden; vaahtinen vuode unhoa tuo, syöksy luo, luoksemme luista, muista valas, alas!
Huoneen haltia:
Hakkaa, hakkaa puita jo takkaan, huurteinen huoneesi vilussa on, metsäsi nukkuu, voimasi rukkuu, luonto on puhdas ja koskematon! Turpeita käännä, kantoja väännä, kynnä ja kylvä ja kuokalla lyö, voimasi kerää, metsäsi herää, elo on voima ja voima on työ, veri on nuori, nouse kuin vuori ylitse yön sekä syvyyden, maa-emo kantaa, maa-emo antaa uusia sointuja nuoruuden! Hakkaa, hakkaa puita jo takkaan, kuistille pääskyt jo pesihin saa, höyryy jo hirret, sulaa jo kirret, armas on aurinko, vihreä maa!
Ääni:
Visko ja riisu, riisu ja visko, ei ole rauha vallassa vahdon, nöyrry edessä taivahan tahdon, ristiäs kisko, ristiäs kisko!
Ma katsoin virtahan vierivään, sen ontto kohina huumas pään, näin synnin tarhat ja kalman ukset, näin kaikki katalat aatokset, ne rintaan hiipi ja rintaan syöpyi, ja riehui hirveät kiihoitukset ja sielu varjoihin yöpyi. Mit' ennen halveksin, taas sen näin, ja siihen tuskissa tarrauin, näin silmä silmästä kurjuuden, ma pahan pitoihin syöksyin suin, näin epätoivon ja hurjuuden, mi omaa sydäntä syö ja sortaa. Maa musta aukeni allani, näin jyrkän, viettävän kuilun taa, näin tummanvihreän näljäportaan,` se syviin uumenten pohjiin johti, siell' liehui lieskat ja kalskui raudat, ja näkyi hiiluvat himon haudat, ja vaipui vale ja kaunistus, kuin synkkä helvetin heijastus vain totuus tulessa hohti. Ma varjon irstahat ilot näin ja selväin päivien valko-aaveet ja pala palalta riistettiin pois lapsuusaikojen kauniit haaveet, mun satumekkoni riisuttiin ja kaikki ihannepylväät kaatui, mit' ennen kauniiksi aina näin, nyt oli virvojen harhatulta, vain tyhjää ilmaa ma haparoin, ja kiilsi sormissa musta multa, ja sydän, sydän se paatui. Ma katsoin virtahan vierivään, ma vaivuin, vaivuin vain syvempään.
Marjon henki: