Ulvut:
Alas, alas, syöksy ja suista, muista valas, murheesi muista, loppuu tuska ja loppuu tie, virta sun vie alatse aarniometsien, ulpuista uraa etsien suojahan näkinkenkäisen linnan, siellä syvät on unen rimmet, Tuonen immet rauhoittavat ihmisrinnan, kutsuvat näin, syöksy päin, luoksemme luista, muista valas, alas!
Ja poreet puhkesi, virta kuohui, nous kurimuksesta veteinen ja sormin suomuisin arkun alta se soitti, puhalsi ruokopilliin, se loihti sieluni näkyihin ja leikkiin rumaan ja villiin.
Veteitten:
On meren pohjalla musta kaivo, ei sitä mitattu milloinkaan, ei sieltä loppunut rutsain raivo, siell' itsepillaajat voihkii vaan, ne sinne syöksyy ja sinne nääntyy, ne mudan mujuihin vyöryy, vääntyy, ne niljaseinihin lyö ja lyö, ja syttä synkempi siell' on yö. Hei, raiju hauskasti ruokopilli, kun viima kaislassa vinkuu!
Sen kaivon suulla yöss' yksin miettii suur' itse ruhtinas rumuuden, hän rinnat lietsovi vanhaan viettiin kyyn silmin vihrehin väijyen, ja pohjaan päilyvi otsaluunsa, hän sinne laskevi porraspuunsa, se hiljaa pyörii ja lipuu luo, se kaivoon tuskaisen toivon tuo. Hei, raiju hauskasti ruokopilli, kun viima kaislassa vinkuu!
Ja porraspuulle nyt vainaat hyökkää, ne toinen toisensa alleen lyö, ne kiskoo, kiipee, ne lankee, työkkää, ne hampain iskee ja kynsin syö, ja äidit nousevat lasten niskaan, ja veli veljensä mutaan viskaa, ne yössä kimmovat kimmoissaan, ne alas suistuvat uudestaan. Hei, raiju hauskasti ruokopilli, kun viima kaislassa vinkuu!
Ja ajan virrassa vuodet vierii, mut meren pohjalta voihke soi, ne ylös kömpii ja alas kierii, ne kauhun kahleissa kiemuroi. On meren pohjalla musta kaivo, ei sieltä loppunut rutsain raivo, ne elää elonsa uudestaan, ei tuskaa mitata milloinkaan. Hei, raiju hauskasti ruokopilli, kun viima kaislassa vinkuu!
Rannan raita:
Muistatko vielä sen himmeän aamun, kun rannalla suhisi raita, lempeä Aunesi lehdossa kulki ja katseli maireita maita, katsoi kuin katsovi lilja vain, sua hän muisteli, muisteli ain. Muistatko vielä sen päilyvän päivän, kun morsiusmyrtin sa annoit, kuinka hän kainona onnesta loisti, kun lehdossa lempesi vannoit, loisti kuin loistavi lilja vain, sua hän muisteli, muisteli ain.