VIII
Ma vuoteen oma olin, hourailin kuin kulkisin ma yössä Valpurin pois ristitarhan pohjoiskolkkaa päin; siell' ilveilijän ma kovin kumman näin:
Soittoniekka:
Ei taiteena saa soittoani kuulla, kun soitan vanhan varkaan sääriluulla, — ei "korvaa" ollut hällä, vastasukaan hän tanssi pyövelinsä pillin mukaan; — se inhimilliseltä kuuluu sentään, sen tahtiin Kyöpelinkin noidat lentää, ma tahdon säistää näitä käräjöitä, muut tutkii tulokkaamme synnin töitä. Juoskaa kaikki kauniit naiset kuin ois meillä naittajaiset, miehet näin naisia päin ylös kirkon viirihin, alas kuuteen piirihin, niksaa näin, naksaa noin, nytkös vasta soittaa voin, jotta luut ja kallot kolskaa, täm' on vanhaa kuolinpolskaa!
Puolustaja:
Te tiedätte, on elämä kuin hiekka, tää mies ol' ennen suuri taideniekka, hän kodillensa monen ilon toi, ja hovissakin viimein lauluns soi.
Syyttäjä:
Ma myönnän, kodissa hän oli arka, kuin prinssin tähden hyöri äitiparka.
Puolustaja:
"Jumalalle" hän kerran almun antoi, taas toiste sairaan linnun kotiin kantoi, hän koulun läpi loistavasti kulki, sen opinherrat usein lausui julki.