Syyttäjä:
Hän silmää palveli, sai nimen kitsaan ja muiden selkään syyti mustaa vitsaa.
Puolustaja:
Hän laulu-innon tunsi, tuli taito, ja säkeet sousi puhtaina kuin maito, hän vältti turhaa veren huvitusta, ja puku hällä oli siivon musta. Hän kulki aina kuten tapa sääsi ja jaloin miesten hyvään seuraan pääsi, ei ollut tyly, hiukan turhantarkka ja vieras hälle oli viinisarkka, ei naista naurattanut pilan vuoksi, hän neuvotellen kulki tädin luoksi, hän istui usein yksin kammiossa, ja aatos harhaili vain auringossa, siks sinipuhdas oli laulu aina, hän syntyikin, jos muistan, sunnuntaina. Ei koskaan sävähtänyt mustaks sappi, hän oli aatteen hyvä ylipappi, hän jakoi lempeästi lahjojansa ja kiitollisna katsoi häneen kansa. Ei kultaa kumartanut vaikka säästi ja lauluja hän helokimpuin päästi, sai tähtiä ja kiitospalkinnoita, näin kunniassa astui kukkuloita. En tahdo turhaan mäntä tässä kiittää, hän oli mies…
Syyttäjä:
Ei, ei, jo riittää, riittää! On tietty kyllä miehen mielen laatu, ja laulun taito oli muilta saatu, ui runosuonensa kuin punaveessä, hän istui legendat ja kirjat eessä, niist' otti tuntosarvin tuolta, sieltä ja siihen sitte aina kukkaiskieltä ja omaa lallatusta yhteen liitti, nuo lapsipuolet maailmaan hän siitti. Kuin valon vartija pää kallellansa hän kultapuikoin näppi kanneltansa, siit' alkoi kumarrella sinne, tänne, jos milloin itä suosi, milloin länne, hän tunteillansa aina liehakoitsi ja suurten porstuoissa pokkuroitsi, kuin varas hämärissä näin hän viisti ja muilta leivän sekä innon riisti. Hän kulki kuin hän oisi leito lammas, vaan salaa kasvoi juorun torahammas, hän sillä monen puhtaan maineen murskas ja neuvoi hyvyyteen kuin tekohurskas, vaan kun ei näkemässä ollut muita, hän hiihti hämärässä kujansuita. Niin auliina hän aina kuiskain hyppi ja hiljaa hihitti ja partaa nyppi, hän toisten erheet hyvin käyttää tiesi, hän oli kaikkein suuntain sekamiesi, hän kulki niinkuin laupeuden sisko ja liukas oli niinkuin sisilisko, jos luotaan työnsi sen tai löi sen poikki, se yhteen luikersi ja ojaan loikki, taas sieltä kiertäin toisten joukkoon kurkki ja yön ja päivän tapahtumat urkki, hän oli naisten mies ja miesten hupsu ja hältä puuttui vaan se narrintupsu.
Soittoniekka:
Tää tuntuu epäinhimilliseltä, nyt keltä totta kuulee, väärää keltä? Kaks syytettyä täss' on, yks' on kaksi, ei, juttu käy vain yhä harmaammaksi ja ken se vihdoin riidan viulut maksaa? Huh, vilu on ja tuskin seista jaksaa. Heisaa, jalka vasten jalkaa, nyt se huima lento alkaa, miehet näin naisia päin ylös kirkon viirihin, alas kuuteen piirihin, niksaa näin, napsaa noin, nytkös vasta soittaa voin, jotta luut ja kallot kolskaa, täm' on vanhaa kuolinpolskaa!
Puolustaja:
Seis! Puhe tuo on valhesyytös musta ja kaiken kauneuden rumennusta, jos ystävänsä todistaisi tässä, niin kiivas syyttäjä ois pälkähässä, vaan sairaana hän nukkuu alla nurmen ja sydämmestään vielä vuotaa hurme. Hän oli holhottini veli parhain, se liitto solmittiin jo lasna varhain, kun leikkivät he kilvan kuninkaita ja kummallakin oli alamaita. Hän taideniekka oli köyhä, kurja ja silmissänsä oli välke hurja, hän joi, — se sanottakoon ohimennen — ja kuninkaat nuo hyvät veikot ennen nyt harhailivat kukin eri teitä. Hän tahtoi soittaa soidinsäveleitä ja lauloi tulta, tuhkaa, kapinoita, hän kävi sotaa vasten mahtajoita ja ilkkui itseään ja omaa maataan, hän tahtoi palatsit ja linnat kaataa, hän kansaa villitsi ja muita potki, näin vanhat, hyvät tavat lokaan sotki. Hän uhmallansa itsensäkin suisti ja yhä syvemmälle soraan luisti, hän hylkäs hyvyytensä sekä taivaan ja vaipui valon teiltä yöhön, vaivaan. Tuon holhottini otti hoitohonsa ja puhdisti myös karun kantelonsa, hän vei sen taiteen herkkään kultavaakaan ja hioi voimaa hiukan luonnonraakaa, hän iski runosuonta, tukki vuodon, näin kaikelle hän antoi uuden muodon. Hän korjas vilun tieltä lämpösuojaan ja neuvoi rukoilemaan taivaan suojaa, hän leipää antoi sekä vaatteet osti ja hienoon seuraan hänet luokseen nosti, hän miestä kuljetti ja käsin kantoi ja kaikkialla hälle arvon antoi. Vaan hyväntekijäänsä mies jo kaihtoi, ties miksi verkansa taas sarkaan vaihtoi ja kulki entisillä julkiteillään viel' ihmetyttäin salasäveleillään. Ken omaa tietään kulkee, se myös lankee, kuin laululintu nukahti hän hankeen.