Ja ystävä se itki haudallansa kuin enkeli ja soitti kanneltansa, hän puhui kyyhkystä, mi maasta lähti ja lensi sinne, mistä iltatähti luo valjun katseen kurjaa maata kohden, — vain jäljell' oli aatteittensa hohde, ne kirkkain siipisadoin alas sousi, kun aurinkoihin vain hän nousi, nousi. — — Myös avustaan hän puhui hiukan verran: "vaan olkoon kunnia vain taivaan Herran".
Syyttäjä:
Kun piru enkelinä itkee missä, on ilo suuri silloin helvetissä. Tuo näyttelijä temppujansa taisi ja tiesi, mitä rahvas paukuttaisi, hän suurin liikkein työnsi tyhjän sanan, kun pahatunto hääri kuiskaajana. Nyt kuulkoon Kalman suuri lautakunta: mies, joka haudassaan vaan tahtoo unta ja jota äsken herjailtiin niin julki, jo eläissänsä varjon lailla kulki. — Hän tahtoi kaiken kieron, väärän poistaa ja tahtoi, että totuus vain sais loistaa, maan madollekkaan ei hän pahaa suonut. Ja Luoja oli hälle lahjat luonut ja otsaan tuhat neron kipenöitä, ne lensi kauvas läpi Manan öitä. — Hän penkoi kiviä ja laihaa multaa ja katso, päivän valoon nosti kultaa, vaan katinkullaksi se luultiin vielä, sai käydä tuntemattomien tiellä; hän synkän suuri oli sanaa vailla, mi sytyttäis, kun pimeyden mailla hän yksin kantoi suurta salaisuutta ja etsi porraspuutaan, uraa uutta. Hän liian usein tiellään pilkkaa kuuli: "kas tuo se kultaa löytävänsä luuli, hahhaa, kas kuinka rikkaan ryysyt roikkuu, kai salakaivoksilleen taas hän koikkuu; hoi, viisas mies, miss' on se kivi kirkas, et vastaa, houkko, huono lie sun virkas! Mies tuskin itse hulluutensa tiennee ja pilvilinnoissa sen kulta lienee, hei, kuuseen kurota ja nouse puuhun ja lennä yökön siivin vanhaan kuuhun, mies kuussa tervapaitahan sun käärii, jos tiell' ei sitä ennen taitu sääri!" Niin kuin hän, ja niinkuin myrkkysienet nous etehensä nahkasielut pienet, hän hytkyi vilussa ja kättä väänsi ja pimeyteen kasvonsa hän käänsi, ei voinut ristiänsä loppuun kantaa ja sortui yöhön sekä mieronrantaan. Nyt tuli "ystävä" kuin kiusan henki, vei säälillänsä voiman viimeisenki ja otti hänet niinkuin armohonsa ja muutti huvinieluks kantelonsa, hän siihen viritteli vieraat soinnut, vaan sydänääntä ei hän riistää voinut. Maa-alan vei hän sekä ilman vapaan ja muokkaeli vanhaan seuratapaan, mies peittää sai nyt suoran luonteen uhmaa ja vaipua sai pieneen sekä tuhmaan ja tunsi kuinka kahleet jäytää niskaa, kun rikkaat armostansa palan viskaa, nyt vasta tunsi hän sen suurten tiellä kuin katkeraa on toisen leipää niellä, hän itsellensä yksinollen kosti —, ja toinen suurikiitoisia osti. Kuin kantanut ois hyvän teon iestä nyt syytettymme kuljetteli miestä, kuin ois hän koputellut vahvaa rintaa ja selvitellyt saaliin loppuhintaa; sai katsomahan sitä hieno seura kuin ois se markkinoilla ihmepeura. Kuin ois hän antelias, suuri, ylväs ja toisen torvi sekä tukipylväs, hän antoi hälle muka uudet aatteet, kun puki ylleen vanhat pitovaatteet. Hän antoi hälle Juudaan syleilyitä ja salaa kantoi kateuden kyitä, hän valekyynelillä silmää vetti, näin itseään ja ystäväänsä petti. Hän päivä päivält' tunki lähemmälle ja kaiken turhuudesta puhui hälle, hän repi haaveita ja maalas mustaan ja salas aina sivutarkoitustaan. Hän istui niinkuin kullanahne saita, kun ystävä taas liiti hengen maita ja jännitteli suurta siivenjousta ja alkoi taasen päivänpiiriin nousta ja kauvas aarreaittoihinsa johti, miss' suuren sielun hengen helmet hohti, ja näytti maailmansa, uran uuden ja ilmaisi sen suuren salaisuuden… Näin syytetty sai sadon hyvin runsaan, hän näpisti ja kätki arkkuhunsa, öin kammioon hän itsensä nyt sulki ja paperilla hanhen sulka kulki. Hän vihdoin levon itsellensä myönsi, taas yöhön köyhän ystävänsä työnsi. Mies yksin nukkui tähtitaivaan alla ja sydämmeensä hiipi Tuonen halla, ei siitä noussut kultakuiskehilla, hän liiti Manan mailla avarilla. Ja syytetty se koikkui haudallansa kuin korppi huutain sala-ilojansa. — Sen jälkeen sai hän suuren taidon vasta, ja satoi säkeitä kuin taivahasta, kun kammiossa niinkuin itse synti nyt vainaan runovarsoilla hän kynti, hän arkustansa tuhlas kaikkialle, ja lehdet lensi kauvas maailmalle, ja tuli kansaa maita, mantereita, toi kultaa kuninkaat ja laakereita; hän pöyhistyi kuin ois hän majesteetti ja tuhmuudelleen vielä kruunun teetti, ne huusi hänet hengen kuninkaakseen, hän huusi laulun laaksot alusmaakseen ja keskell' loiston, maineen, helyriimein hän vihdoin viisastui, kun kuoli viimein. Hän hautaan vietiin nelivaljakoilla, hän lepäs ruusuilla ja kanteloilla ja kirjaellun hautakiven luona viel' ulvoo koirat sekä rahvaan kuona. Hän tänne tuli yöllä alastonna, haa, katsokaa, noin kalpenee vain konna!
Puolustaja:
Oi, herää haudassasi henki suuri ja nouse, kerro kaikki perin juurin!
Henki (kauhasta):
Ma unta elämästä näen vain, ma pyydän rauhaa, rauhaa, jota hain!
Puolustaja:
Ma asiassa lykkäystä vaadin, ens' istuntohon valituksen laadin.
Syytetty: