Oi, armoa, ma tahdon tunnustaa!

Soittoniekka:

Jo tornin kukko kiekuu. Kadotkaa! Minä hoppu, sinä hoppu, se on kaiken laulun loppu, miehet näin naisia päin ylös kukon viirihin, alas kuuteen piirihin, niksaa näin, naksaa noin, nytkös vasta soittaa voin, jotta luut ja kallot kolskaa, täm' on vanhaa kuolinpolskaa!

IX

Kevät saatossa ratsasti kaupunkiin, ja airut porteilla toitotti niin, että lämpeni vanhat seinät, kevät, kevät tuli taas, meri siintäen soi, suven rannoilta haahdet viestejä toi, suli silmut ja heräsi heinät. Yli tornien pääskyset kiitivät pois kuin riemun huumeessa kaikki ne ois, kotipuilleen ja suuriin metsiin. Tuli pohjan puolelta taiturit taas, tuli rammat kainalosauvoineen, joit' talvi ja taudit hankehen kaas, tuli tervehet teerenpilkkuineen, tuli toivorikkahat huiluineen, jotka uusia riemuja etsii. Kevät, kevät tuli mullekin muistoineen, join lähteestä täysin kourin, elon lähteestä rautaista rohtoa join, kuin sairashuoneesta hiivin ma pois, missä talven kuumeessa hourin. Minä näin, miten puut ketovihreiksi sai, ja mielessä väikkyi helluntai, maa synnytystuskia kantoi, madot, toukat ne ryömivät päivää päin, lehon linnut ne kiistasi lehvillään, veron kaikki ne Luojalle antoi. Ja Luoja se oli kuin tarhuri, hän yrttejä höysti ja hoiti, hän karsi ja kylvi ja muokkaili, mesinesteillä haavoja voiti. Meren, taivaan ja maan minä lemmessä näin ja ma kuljin päivän kumpuja päin surusilmin ja hilpehin huulin; uus maailma heijasti haluineen, suli rintani riemuhun lämpöiseen, kun naisen naurun ma kuulin, — se soi kuin kirvisen laulu soi, kun hanget sulana soutaa, kun valjeta alkaa synkeä yö, ja päivä se kutoo poutaa.

Ja neidot asteli kaivon luo ja varret vetreät liikkui, läikkyi, siell' usein naisen ma nuoren näin, kuin siniudusta silmä väikkyi, hän katsoi maahan kuin etsijä, kuin yli kasvojen hyväillen hän katseen hiipiä salaa antoi; kuin hiljan itkenyt yksin ois hän katsoi kaihoten pois ja tietä kulki niin hiljalleen ja saviruukkuaan kantoi. — Ja kerran illalla lempeällä ma käden hiipien käteen vein ja hiljaa nostin sen huulillein, ma siirsin silmiltä hienot hiukset, kuin metsän hämärään katselin, miss' soiluu rimpien sinisaaret ja veeltä kuvastuu taivaan kaaret kun päivä puhkevi pilvistään, kun auer aholla karkeloi ja jossain kaukana koski soi. "Et impi ihana surra saa, kas päivä paistaa ja kevät koittaa, ja kaunis, kaunis on Luojan maa; voi, saanko syömmes nuoren voittaa, oot mulle rakas, ma yksin jäin, ma usein silmäsi surun näin, ja istu varjohon vaahteran, niin kerron sulle ma tarinan: Ol' ennen vuoressa velho suuri ja sillä Taaria, tytär nuori, se velho ihmisten verta joi ja vuori tuo oli kammon vuori. Ja laaksoon Taaria hiipi öin, kuin impi eksyvä itki hän, niin huomas kerran hän paimenen ja taikahuilulla soittaen hän pojan tenholla täytti; hän kammon vuorehen hänet vei ja porttiin vitsalla hiljaa löi, ja katso, kristallisalit loisti ja seinät helmissä säkenöi, hän sala-aittojen aarteet näytti ja sanoi: kaikki ne on nyt sun ja sinä olet nyt mun! Se paimen kullassa käydä sai, hän illoin Taarian syliin syöksyi, ja lammaskarjansa unohtain hän kammon vuorehen yöksyi. Öin häitä hurjia viettäen hän kaikki hekuman ilot maistoi, vaan kaikki ilkkuen katosi, kun vuoren raosta päivä paistoi; nyt verta vuotaen jaloistaan hän kulki kammoten seinää pitkin, hän huusi hulluna karjojaan ja kaiku vuoressa itki. — Ja ole sinä mun Taariain, mun hyvä, valkea Taariain, mun valkoruusuni, ruusu mun, sä sydänaarteesi mulle näytä ja tyhjä rintani toivein täytä, ma suruss', onnessa olen sun, ja kammon vuoria välttäin ain me rauhan laaksoja käymme vain!" Ja silmät silmissä lepäili ja hymyellen ne hyväili, näin niissä lempeän leimun, hän otti kädestä kuiskaten ja läpi kujien kulkien hän majaan matalaan vei mun. Hän neitsytkammioon saattoi mun, miss' uudin hämyssä häilyi, ja siskat häkissä sirkutti, ja kuvat seinillä päilyi: näin lapsi sylissä Maarian, näin idäntietäjät, aasinsoimen, näin harpuin soittavan Daavidin, Saul istui kullalla loimen. — Ja puolatuolissa vanhassa siell' mummo sokea kiikkui, hän kiikkui tylsissä muistoissaan ja kellon heiluri liikkui. — Taas lemmen juhlia viettää sain ja tunteen tulta ma liehdoin, taas suonet paloi ja rinta löi, ma käden varrelle kiehdoin, ma kuiskin korvihin ruusuisiin, naissielun soppihin hiivin ja hetket kiiti ja aika lens pois illan punaisin siivin: "mun suvipääskyni ainoinen, mun oma ruusuni valkoinen, ma tahdon ystävät unhoittaa, vain sua tahdon ma rakastaa, ma vaihtaa tahtoisin kaiken maan sun huultes iloon ja hekumaan, vaan sulle aarteit' en antaa voi, en helmisolkia joutsenkaulaan, vain kukkiin hiuksesi palmikoin ja jalkais juurella leväten ma tahdon sinusta laulaa niin, että nimesi lentää voi ja maineen siivillä kauvas soi; ma annan sulle mun kanteleeni, ei muuta aarretta ole mulla ja silmiis katsoa tahdon vaan, on silmät ihanat sulla". — Ja yössä soutain me kuunneltiin, kun sammui kaupungin humu pois, kun äänet, askeleet kauvas haipui, ja tornit, taitteiset harjat, puut ne hienoon hämärään vaipui, vain haavat helisti lehtiään ja käet metsästä kaukaa kukkui, pää siiviss' sirkatkin uneksi, myös mummo tuolissa nukkui.

Ja kului suvi suloinen kuin pääskyn viserryksin ja korvissani soitto soi, se soi kun kahden kujersin tai kulkiessa yksin. Ma sokkeloissa harhailin, en käynyt ystävissä, ma loistoteitä välttelin, vain luona pienten hökkelein ma kiersin kujapolkuja syysillan hämärissä. Ma ilkuin tuulen ulvontaa ja astuin raikkahasti, kun vilu viilsi rintaani, ja sankka sade kasti, ma aatoksistain lämpenin, ma hämärissä hyräilin: "Nyt armas seisoo ovellaan ja kukat loistaa povellaan ja tulet akkunastaan, hän katsoo tietä pitkin pois kuin askeleita kuulla vois, hän juoksisi jo vastaan. Taas majassaan hän askaroi ja pöydän pölyt poistaa ja sanojani sadottain hän tarinoiden toistaa, hän katsoo milloin kelloa ja kallella on pää, hän milloin peiliin kurkistaa ja hiukan hymähtää. Hän liikkuu niinkuin keijunen ja sukkasilla sippaa, hän suutelevi ruusujaan ja sulkee kirjelippaan, hän puhuu laululinnuilleen ja siemeniä antaa, hän laulujani hyräilee ja kuvaani hän kantaa. Hän sateen ääntä kuuntelee ja lampun syöntä nostaa, ja odotus niin autuas se loistaa katsannostaan, nyt kuuli hän mun tulevan ja silmät lyö ja säihkyy, hän kyykistyvi oven taa ja poven aallot läikkyy, hän uutimista kurkistaa ja rintaa vasten lentää, hän tuhertaa ja kuiskuttaa: sä tulit, tulit sentään!"

X

Ma muistan vielä himmeen puolikuun, kun juoksimme me merenrantaan, kun aallot myllerteli möljällä, ne pieksi soraa sekä santaa, puin nyrkkiä ma myrskyn raivolle, ma muistan kuinka solkes helkkyi, lens tiirat kirahdellen Iuodoiltaan, ja majakasta heittosäteet välkkyi. Toin sulle punertavan simpukan ja sitten kalliolla istuttiin: "kas meri musta on ja mieluinen, niin koleasti karit ruskaa, nyt pahat henget pääsi kahleistaan ja niill' on tuhansittain tuskaa, ne kiipee pursihin ja mastoihin, ne tielle särkkiänsä nostaa, ne hirviöt nyt ovat vimmoissaan, ne laivureille vanhan pilkan kostaa, ja merenpohjan haaksirikkoiset taas herää, jaalat, laivat hukkuu, ja merimiesten vaimot vaikertaa, ei pienet kehtolapset unta saa, ja hyvät haltiat ne nukkuu. Öin vettä pitkä, musta varjo käy, kun aavelaiva esiin hyökkää pois ohi kelmeen merenkulkijan, mies punaviitta peräpuulta nyökkää, kuun valossa hän hetken heijastaa ja tuokiossa yöhön katoaa. Lyö silloin salama kuin säilänpää ja välähtävi suuntaan kuuteen, kuin mäyrä ruumassa se tuurastaa, kuin orava se mastoon kiepsahtaa ja katoo synkkään avaruuteen, ja pilvet aavehina kokoontuu ja taivas pallosilla paukkuu, pois sammuu majakasta valkeat, veen koirat karikoilla haukkuu. — — — Oi, katso länteen päin tuon pilven taa, maa merentakainen on siellä, siell' inehmot niin liedon valkeat maan mustaan nisuansa kylvää, se maa on muistojensa vanha maa, siell' luetahan kivilaatoilla työt isäin päässä riimupylvään. Se maa on seikkailujen suuri maa, siell' on mun heimopuuni juuri, sielt' idän merelle mun taattoin sous, nyt hajalla on suku suuri, hän näille kallioille kerran nous ja huoneen hirret pohjan puoleen nosti, kuin vieras vaeltaja tuli hän, maan valan teki, tilkun osti, hän täällä tahtoi raataa, rakentaa, maan surut sekä riemut jakaa; ma täällä synnyin kanssa kesä-aamun, hän täällä nurmen alla makaa. Ja sentään vieras mulle on se maa, sen hengess', ilmassa en elää saata, ja kahta rantaa aatos harhailee, kaks mulle luotiin kotimaata, ma ristiriitain lempilapsi lien, ma kahden rajakunnan kieltä haastan, ma katson koko laajaa maailmaa, mut sydän laulaa synnyinmaasta, miss' itkin lasna sekä leikin löin ja kuulin illoin kummaa tarun taikaa, miss' sieluuni sain korven kohina ja missä surun kannel kaikaa. Ja sinne, sinne minä ikävöin, miss' oranssit ja palmut kukkii ja neitoin mustat silmät säteilee ja omaa tietään syöksyy lempi, miss' soipi kitarat ja palaa katse, kun liikkuu kuutamolla gondolit ja sykkii sydän tulisempi…

— — Äl' itke tyttö, sydämmeen se käy, oi, katsos pilvill' on jo verta, pois siirtyy sinusta mun silmäni, ma rakastan vain suurta, aavaa merta, en voi, en voi sun silmiis tuijottaa, et tunne tuskieni syitä, nyt kaukana ma kuljen sinusta, ja vaikka tuhlaat mulle hyväilyitä, mua suutele, oi tyttö, suutele, on veto viekas näissä lakkapäissä, ah, kuule ulapalta kelloja, nyt olkaamme kuin etelässä, häissä…! Pois, mene pois, sun kätes polttaa mua, sun kuilun kallioihin heitän, ei, ei, oot sydämmeni puoliso, sun valkoruusuihin ma peitän, on meri äitini, on isäs kallio, veen suolapisarat ne otsaan sinkuu, kas, ylhäällä jo pilvet piiriin käy, hääharput myrskyn alla vinkuu!"