MANU. Mutta kuule nyt, eihän se siihen loppunut!
HENNA. Niin, ei maisterin eikä ryökkinän ilo, mutta meidän…
MANU. Mutta Henna kulta!
(Juoksevat taas ja seisahtuvat, kun reppuri tulee laukku selässä laulaen.)
Luodogan meren randamill' mie kasvoin briha nuori, paimoivirsie lasna lauloin, miut muamo mierohon shuori. Karjalanmaill' kuldakäköset kukkuu, monasterj yösess' loistuab, taljanka illoin tanssiloih kutshuu, kannel kaihoij toistuab.
Siell' on kaunis kandajain, siell' mielitiettyni tshoma, kylän kekri-illatshuist' on viety mutshoni oma. Karjalanmaill' j.n.e.
Kuljeksin mie kumarass', ah, mieross' kuljin kauan, omiin pihoin mie vaan tahon, vierass' on mieronsauva. Karjalanmaill' j.n.e.
Hohoo, kylän rahvas kemuiss kuhisuop. Lehtmajoi pihoill köhöttiä, pirttilöin sillat ylen kauniiks somistettu. Ivanan päivyt, pruasnik. Kuhunkas nuor kansa kupsaht? Ahaa! Briha, nuorikko, briha lie morsion kera. Terveytt, terveytt, hyvä pruasnik, äijy rihkama, iso talo, äijy lapsii, äijy, äijy!
HENNA. Iltaa, Miihala, iltaa! Mistä se Miha nyt pyyhkäisee?
REPPURI. Vieruskyläst matkuan, brihat ei huonoiks heittyneet, silkit, korvarenkaat, kaikk tytöill työnsiit. Ivanan päivyn vietost erkanin, heityin tielle, jätin tulet, dantsut hylkäsin, tänne ehätin kaupitsemahan.