"Muistatko", sanoo hän, "siitä on jo monta, monta vuotta, sinä olit silloin lyseolainen, minusta ei ollut lukumieheksi, opettajat — ymmärrät — eivät ymmärtäneet minua — niin, silloin istuimme kerran yhdessä vanhassa kievarissa, minulla oli rahaa — en tahdo siitä kerskata — oli 40 markkaa — sain isältäni — sinä soitit pianoa — muistatko?"
"Muistan."
"Minulla oli viulu mukanani."
"Muistan senkin."
"Me erosimme, sillä minä heitin pari herrasmiestä alas rappusia pitkin ja lopulta potkivat toiset minutkin alas, minä huusin viuluani, tarjoilijatar toi sen minulle salaa kadulle. Sitte menin kotiin."
"Entä sitte?"
"Kotona asetin viulun pianotuolille, turhaan hain kaapista juotavaa, hoiperrellen menin pianon luokse ja istuin tuolille, silloin…"
"Silloin?"
"Silloin viulu meni tuhatta säpäleiksi. Minä hirmustuin ikäänkuin minussa itsessäni olisi mennyt jotain rikki. Minä aloin rikkoa huonekaluja kunnes isäni tuli huoneeseen. — Katsos, isä oli antanut minulle viulun päästessäni neljännelle luokalle mutta seuraavana lukukautena sain minä potkun koulusta."
"Niin, isäni tuli huoneeseen. Katsos, minun isäni oli sellainen vanhan ajan kunnon porvari… osti katovuosina muka polkuhinnasta kultarenkaita, sormuksia mitä vain köyhiltä ihmisiltä sai… mutta sitä minä en usko."