Mies katuviertä hoipertaa, ja viina suusta löyhkää, hän teikaria työkkäilee ja porvaria pöyhkää.
Hän manaa maan ja taivahan, ja kirot kimpoo suusta, hän nyrkkiänsä rintaan lyö ja kiljuu hirsipuusta.
Hän tahtois hirttää kuninkaat ja piispat samaan nuoraan, hän näyttää naista ylhäisön kuin tarkoittais hän — — Hän oli uljas uhmaaja mut taittoi peitsen kärjen, hän voimastaan on langennut, vei myrkky päästä järjen.
Hän näki maat ne luvatut yön taisteluiden takaa, hän tahtoi kaikki tasoittaa ja pienimmälle jakaa.
Nyt viha häntä kouristaa ja onnenlasten pilkat, on sielu epäkunnossa ja kiiltää takin tilkat.
Hän tahtois maailmaa mullistaa, vain itseään hän sortaa, nyt käy hän niinkuin rikkoja pois yli luisun portaan.
Hän syöksyy kerran syvyyksiin ja muita tempaa mukaan, hän oisi muita nostanut, ei ääntään kuullut kukaan.
Nyt käheänä ääni soi: "ei herraa, eikä orjaa!" Kuin ilves hiipii vartija ja hänet yöhön korjaa.
7 Kas, yli loistavain akkunain me nostamme nuoret päämme, tämä tähtivuori kuin viitta on, sen liepeillä kaupungin näämme
Ah, kuule iloista humua, se kasvaa, hurmaa ja huumaa, siellä kiertää laskiaiskulkueet pois elämän kisaan kuumaan.