LOPPIAISTARINA.
Ylitse kirkon soutaa kelmee kuu, sen sarvenpäitä kiertää pitkät pilvet, sakastin akkunat ne välähtää, ja loistaa vaakunat ja vanhat kilvet.
Ristikkoharjallansa kiljahtaa ikänsä ruostuttama vaskikukko, ja ovensuussa kättään ojentaa kuin almuun vanha puinen raha-ukko.
Loppiaisyönä, kun on uusi kuu, — niin iltapuhteillansa kertoo kansa — haudoista henget kirkkoon leijailee lävitse seinän kääreliinoissansa.
Käytävän ristiin vainaat vaeltaa, ja heimot heimojansa siellä kohtaa, kynttiläkruunu syttyy itsestään, ja sinivihreet liekit yöhön hohtaa.
Tapulitorniin ylös kolisten luurangot hajan syöksyy hurjaan piiriin lehterin kautta ohi urkujen, ylitse saarnatuolin aaveet kiirii.
Ne kiskoo vainajata keskellään, ne alttarilla käyvät käräjöitä, edessä mies on messukaapussaan, ne tutkii syytettynsä synnin töitä.
Pater Marcus oli hän nimeltään, hän turmeli sukunsa taimen, hän kerran kirkkonsa kirosi, Pater Marcus, sielunpaimen.
Hän vainovuosien aikana vihan alttiiksi templinsä antoi, pyhät astiat, hopeat hohtavat ja kullat hän kätköistä kantoi.
Sotahurtat kirkossa kiljua sai, ne pyhimyskuvia löivät, ja itse alttarin edessä sotaratsut kauroja söivät.