Helinä, hieno ruusuposki, Kuisman polvilla surren sousi, Isma joi ja haluja hautoi, tuijotti Kuismaan tulessa katse ja kiroten pöydälle nousi.
Tasajalkaa hän hyppi ja hihkui, kaatoi kannut ja vilkutti veistä, hoippuvat kasakat seisaalle lensi, Isman ne köytti ja läävään heitti ja ilkkuen uhkas ne peistä.
Vihelsi Kuisma, vaahtosi ratsu, Helinä riippui ohjaksissa, riehui, rukoili, polvin ryömi, hajalla hapsin laahasi maata ja kiljui kuin metsän kissa.
Laineissa lumi pihalla pyöri, korskui ratsut ja piiskat vinkui, ratsunsa pystyyn kannusti Kuisma, heltyi ne hienot käsivarret ja Helinä hangelle sinkui.
Tulta iski hevosten kengät, portaat parkui ja hallit haukkui; heräsi Helinä tähtiyössä, tapasi sydäntä, kättä väänsi, kun sillalla kaviot paukkui.
Sylissä syksyn kylmä lapsi huusi hurjana sulhoa luoksi, näki vain samean virran juovan, umpipolkua ryöppyhyn kahlas ja ratsukentälle juoksi.
Tuuti lasta, laulatti lasta, puisti päätä ja lunta kouri, eikä itkenyt äiti nuori, istui paatena penkereellä ja hämärää aatos houri.
Hei, miten pyryssä huiskien häntää lumiset varsat ketoa kiiri ylös ja alas kuolassa rinta, vaahdossa vatsa ne piehtaroivat pois sakeaan ilmapiiriin.
"Hahhahhaa, on Kuismalla kiire, pois mene… ei tule… auki on kuisti, taivas on kiinni… kätesi polttaa, Kuisma, Kuisma!" — Helinä nauroi ja virran railohon luisti.
Oi, sitä nuorta virran ulpua, oi, sitä Helinä rikko raukkaa, sataa lunta ja tähdet sammuu, — rantoja yksin harhaa Isma, ja kaukana kaviot paukkaa.