KUISMA JA HELINÄ.
Kaunis Kuisma kasakkapäämies — kylässä majaili Sankolassa, talossa Helinä hienohelma kulki hyräillen hämärissä ja kullalle kimelsi kassa.
Kasakan halatti oli niin musta, tummempi tukka, kun ketoa viilsi raisuna ratsu, kun kannus pisti, vyöstä välkkyi pistoolin piiput, mut tuimemmin silmät kiilsi.
Kuin on joella hento ulpu, niin oli Helinä, neitsyt nuori, kulki silmillä sinisillä tuvasta aittaan ja talliin katsoi, kun Kuisma suppua suori.
Helähti heinässä kavion kenkä rantakedolla lähellä viljaa, Kuisma hevosen seljällä tanssi, kansan seassa povessa polte se Helinä seisoi niin hiljaa.
Tömähti tanner, sävähti silmä, Helinä ihanaa ilmaa henki, hurjaa lentoa hyväili silmä, syrjässä mykkänä hammasta purren se seisoi Isma renki.
Illalla Isma pihalta hiipi luhdinsolalle porraspuuta, siellä Kuisma kiihtyen kuiski mustanmerisiä muistojansa ja antoi immelle suuta.
Niin meni kesä kuin iloinen ilta, niinkuin levoton liverrys puissa; tuvasta aittaan armas astui, kaivolla Kuisma hevosta juotti, mut Isman miel' oli muissa.
Synkkä Isma metsiä yksin samosi suven kuin etelän yössä mustan lempensä pimeydessä, luhdille hiipi kuin valju varjo ja päivin tanasi työssä.
Talven tullen kasakkaparveen tsaarilta muuttokäsky tuotiin, virtasi viina, remahti nauru, balalaikat ja laulut soivat, kun eron maljoja juotiin.