Päivä lauloi, leivot lauloi, taivas laulun toisti, neiti poimi simpukan ja siinä helmi loisti.
Helmi helkkyi silmissänsä, nytpä neitsyt telmi metsän kultakanervalle, silloin hukkui helmi.
Itki impi, etsi, itki, itku metsään hukkui, ilta hiipi kanervalle, siihen impi nukkui.
— — Tuli kyttä metsätietä, hiipi mättään alta, löysi helmen, vei sen helmen maire Marjatalta. — Unnissansa Marjatainen väänsi valkokättään valitellen, vavahdellen päällä pehmeen mättään.
Kyttä kulki muilla mailla valtateitä pitkin, sitä iltaa impi aina yksinänsä itki.
Itki kunnes nukahti, ja tähdet alkoi loistaa, mut ei koskaan enään nähnyt unta simpukoista.
Rannalla hän itki kerran kaihon kyyneleitä, kyynelhelmi mereen vieri, vieri tuulen teitä.
Vesikaari helmen nosti Luojan akkunalle, Luoja puotti valkokyyhkyn maire Marjatalle.
Nyt se kyyhky neijon päällä välkkyy sekä väikkyy, neitseen pyhän katseen alla meri tyynnä läikkyy.