Ja sinä vanha, kiero laamanni, ain' kultatakkiin peitit syntisi, on sulla seutu täynnä tenavoita; ja sinä, henkikirjuri ja kyy, sun verolippus aina myöhästyy, sä vouti kotonasi oot kuin noita.
Nyt tuomarina viisas Hansnerus on rikkaan rosvojoukon kauhistus, nyt häntäherroille hän kerran näyttää, ne hyppii, nuijaa kun hän huiskuttaa, ne nurkkiin hiipii, kas, ne kuiskuttaa, ei auta, toimensa hän tarkkaan täyttää.
Ja kaikki lautamiehet, kuulkaa siis, nyt vallesmannin ottaa itse hiis, ja tuomio se lankee aivan tälleen: hän virkavirheistänsä sakot saa ja passitetaan Aurajoen taa, niin kunnes kunnon miesi hän on jälleen."
Ja kuulijoiden kesken suhu käy: "ei Hansneruksen vertaa maassa näy, ei kunnan kettuja hän suotta säästä, kas, Hansnerus, hän mies on paikallaan, jos itseään ei joisi hutikkaan, maaherraksi hän kerran voisi päästä."
Niin Hansneruksen korviin kuiske soi, hän harhakuvillensa ilkamoi, ja aatos hämärihin usviin hukkuu, maaherran unimyssy silmillään hän maiskuttaa ja nauraa mielissään, pois saunanoljille hän vihdoin nukkuu.
ALEKSIS KIVEN MUISTOLLE.
Motto: "MINÄ ELÄN!" Kiven viimeiset sanat kuolinvuoteella.
I.
Seisoo vuorella kumma mies ja katsoo pohjoista taivaanrantaa, katseessa heijastaa ruskon lies; hän kätensä vaipua antaa. Katsoo maahan ja metsiin taas ja seisoo kuin mykkä kallionpaas', kuuluu kohina, huuhkain huhuu ja kalsea korpi puhuu. Tuli hän ahkeran auran tieltä ja nousi onkalon pihtipieltä, tuli hän laaksosta lauhkeasta, miss' ei ole suurta rauhaa, tahtoi ilmoihin yläisihin, miss' Ukon ämyri pauhaa, missä avaruus salamoi ja puhdas, iloinen ilma soi.
Hän katsoo metsähän syvimpään kuin katsoisi sielunsa hämärään, hän katsoo kaikesta pois, kun ois hän tunturin tulta vain ja muille viluinen vieras ois.