Kotihin ylkä käy, on aatos kuin pitkäisen pilvi, ja kuuluvi pihalta itku ja ilve sydäntä hellyttäen. Klanetit heikosti kiljuu, pois palavi olkilyhteet illalla lempeäll'.
V.
Kankaalla hongat huminoi, koivuissa Kalevan kannel soi.
Ken synkkänä yössä yksin käy? Se kurjista kurjin Kullervo on, jonk' otsall' ei onnen välkettä näy, vain orjan merkki kuulumaton. Hän käsiä vääntää ja kivet nostaa ja sukunsa tahran tahralla kostaa, hän on sankari suuri ja jylhä puu, jolle aurinko on kuin kuu, kun harhaa hän kimman työssä tai voihkivi hurjana yössä, hän kosken kuohuun juoksevan näki siskonsa aamuisin, armahan, häntä aaveet alati ympäröi, hän himovan miekan rintaansa löi, hän kostosta kiveksi paatui, ja Riekkokankaalle kaatui, häntä kalvoi mustat murheiden kyyt, ja sovitti syntinsä syyt.
VI.
Kymbaalit pajujen oksilla soi. Palmun oksat käissä Israilin ihanat immet käy uuden yljän häissä. Lempeistä lempein Lea suree isänsä kultaa, Aramilta armahalta salaa hän lemmen tultaan, Sakeus kultaa punnitsee, ilkeä Joas himoitsee.
Kansassa kulkee kohina, itkevi tumma nainen, kulkevi kuiske kultainen, saarnavi Natsarealainen… — — — — - Jerusalem päivässä hohtaa, loistaa valkea muuri, ylitse mustan maailman käynyt on kajastus suuri. — — — — - "Lea", "Lea", itämaan kukka, sydäntäs Jumala johtaa, onni, autuus ja rauha, lempi silmistäs ijäti hohtaa.
VII.
Miks varjo otsalla korkealla suupielen iloa tummentaa, miks runoniekka ei rauhaa saa? Kas, käsi sydäntä synkkää tapaa, kuin sammuis aurinko, hukkuis maa, ja kauvas himmeiden vuorten taa pois virtaisi ilma vapaa.
Ne tulee, tulee ne tummat joukot, ne rajut äänet ja aatteet kummat, ne aivoin verkoissa ottelee; hän kuuntelee, ja piiriss' seisovat metsät tummat.