Hän painii Jaakopin painiaan, hän häätää hirmuja rinnastaan, kuin iskuun nostaa hän käden nuoren, ah, tuskaa! — tuskin hän hengittää, kuin tähkä hervahtaa raskas pää, hän vallass' on tuskan vuoren.
Oi, Jumala, kahleista päästä, on jyrkkä tie, älä valoas vie, ettei jalka kuiluja kohtais, oi, säästä, säästä! Hän liian nuori on kuolemaan, hän kirkkain toivo on synkimmän maan, sen soihtuja vielä hän johtais.
Kas, salama kasvonsa kirkastaa, ukon ämyri pilvissä pauhaa, hän muistaa äitinsä kasvot armaat, ne valkeet hapset, ne silmät harmaat, hän tuntee niin kummaa rauhaa.
VIII.
Kuin laaksossa hän kulkee taas ja luikku vasten olkaa häilyy, niin kaukaa jahtitorvi soi ja sinikellot päilyy. Hän sadun ihmeprinssi on, hän on räätälin poika Al'addin, hän on nähnyt kerran unta, hän taikalampun löysikin, hän sillä hurmaa maailman, on hänen kulta, kaikki maa, ja prinsessan hän saa ja puolen valtakuntaa.
Hän kuulee kun kirkon kellot soi, ne lapsuuden muistoja soivat, pyyt, teirit pensaissa karkeloivat ja kruunatut hongat huminoi. Hän ei muista menneitä murheitaan, ei maailman kavalaa paulaa, kuin astuis hän kautta seikkailun maan nyt kirkas hymy on huulillaan, kun sinipiiat laulaa.
IX.
Sinipiikojen laulu.
Käy kisahan, jo kuultaa koi, ja salon sima pillit soi, jo mettiset ne mettä juo, ja linnut pesään korren tuo, kas, päivä paistaa yli maan ja luonto soittaa laulujaan. Maan Luoja sekä auringon myös sulle antoi kantelon, siis vaivu soittos helinään, taas kulje alas elämään. Vaikk' kuolis kangas, kuihtuis puu, jos loppuis ilo, onni muu, jos tulee tuska, maahan lyö, jos tulee turma, tulee yö, sun soittos käy kuin aamun koi, ei silloin Suomi kuolla voi.
Ääni korvesta: