"He… en minä pelkää, minä tahdon vaan katsella salia."
"Tiedätkö, kuka olen?"
"Tiedän sen."
"Kauhun veli, kuolema."
"Säästä, sääli, tahdon elää, tahdon parantua ja parantaa."
"Mitä sinä näet?"
"Minä katselen tuota hienotekoista ovea, sen kynnyksellä minä poikani kirosin. Minä olin pyöveli, joka ruoska kädessä vaanin muiden työtä. Minä poljin elämää jalkojeni alle ja minä näen viattomia silmiä, näen pieniä ruusuisia käsiä, jotka minun jalkojeni ympärille kietoutuvat, jalkoja polttaa, polttaa… Minä kokosin kultaa, sillä minä tahdoin unhoittaa, illoin istui tyhjyys vieressäni ja nauroi ontosti. Minä katselen korkeata ikkunata, joka oli kuin pahansuova katse, minun peilini, pöytää minä katselen, joka vihasi minun leipääni, kelloa kammon, joka laski omantuntoni tuhannet tuskan lyönnit, katson vihassa kattoa, joka kuuli yksinäisen vahingon nauruni ja sen lävitse näen ja katselen kuin alaspäin mustiin himon hautoihin, joissa ikuinen pimeys käy."
"Vieläkö tahdot katsoa? Sammutanko kynttiläkruunusi?"
"Älä sammuta, älä! Annan kaikki, kaikki minä annan!"
"En sammuta, sillä vaikka sinulla olisi tähdet kynttelinä ja kuu tuohuksena, niin pimeys sinussa olisi sitä suurempi. Päivällä sinä taas sanot: viime yönä minä näin pahaa unta. Palakoon siis kynttiläsi joka yö, kunnes ne itse voit sammuttaa ja valkeus sinut täyttää. Silloin tulen taas."