Muisti nälkävuoden mustat aaveet, silloin miero syyti säveleitä, pohjan mailta hoippui kalpeet joukot; Heli äidin kanssa kulki kyyryissään kaiken ahdistuksen jyrkänteitä.
"Äiti, äiti, joko pirttiin päästään, Helin on niin nälkä, Heli lankee, miksi, äiti, on sun kätes kylmät, katso, lumitähdet puissa kimmeltää, äiti, äiti, älä kaadu hankeen!
Nouse äiti rakas nukkumasta, meitä tähdet seuraa lentäissänsä!" — Vaan ei äiti noussut, kalsein katsein katsoi kylmän linnunradan tulia eikä auttaa voinut Heliänsä.
Sormet ristissä hän siinä itki, kutsui äitiä ja hellään hääri. Kili-kali, kuului ahteen alta, kaikui kaviot ja käsi lämpöinen Helin rekeen kantoi, turkkiin kääri.
Niinkuin seitsenlasi-vaunuloissa ajoi Helinä kuin Sinisukka, kili-kali, soitti satupillit, — Heli Sankolassa heräs elämään, mutta multaan vietiin äitirukka.
"Rukoilkaamme leskein, orpoin tähden…" saarnastuolista soi korkeasta, urut humisi ja Heli nousi, mutta pylvään varjoon Isma seisahtui, Isma, renkivouti Sankolasta.
Eikä nähnyt Heli silmäin tulta, neittä katsoivat ne kerjäellen, kun hän kulki ohi poikaparven päivänpaistehessa kirkkorinteeltä kepeästi tielle notkahdellen.
Metsäveräjille päästyänsä haihtui huolet, päässä huume kulki, elämän ja nuoren veren riemu soitti suonissaan, ja aivan halteissaan silmäripsensä hän yhteen sulki.
Kaunis kotiseutu silmiin väikkyi, tieltä kuului hevosharjain huiske, rattaan ratina ja miesten huuto, kuumat kutsut soivat hänen korvissaan, tanssin telme sekä kiivas kuiske.
Niinkuin karkelossa Heli riensi alla sunnuntaisen suvitaivaan, tuulen puuskana hän pirttiin lensi, silloin ihmeissänsä sanoi Sankola: "mikäs kumma meidän neittä vaivaa?"