Sulki raamatun ja hetken katsoi yli harjun poutahattaroita, Isma vakavana pirttiin astui, istui rahille ja sanoi harvakseen: "kohta taloon saamme kasakoita."
TOINEN LAULU.
Isma lasna kulki paimenpoikana rämesiltoja ja takamaita, juro, jyrkkä ain hän oli luonnoltaan, omaa tanovirsut vain ja sarkapaita.
Kulki usein ylös Kiljanvaaralle, minne kuulti Sankolaisten pellot, siellä lehdon liepeill' astui Helinä, kun soi kalkattaen lehmäin vaskikellot
Vaan kun joskus yksin marjamailtansa Heli lähitieltä tuli laulain, silloin viiletteli poika viidakkoon kanssa teiripermien ja jänispaulain.
Sieltä kaukaa kierteli hän takaisin katsellen kuin metsän neittä kummaa, katsoi kahta huulta marjan maalaamaa, kahta suurta silmää sinertävän tummaa.
Seisoi kauvan arvellen ja avosuin, posket paloi, oudoks suli mieli, metsän vihreet salit oli ihanat, vielä ihanampi taivaan sinipieli.
Kaikki pyyt ne soitti kevätpilleillään, silloin kaiken onnen käet kukkui Helin laulaissa ja joka vuorelta korven auteriseen kohtuun kaiku hukkui.
Vaan kun mennyt oli herkkä Helinä metsän viherjäisen verhon alle, kiipes Isma niinkuin siipi-orava Kiljanvaaran petransammal-kaltahalle.
Katsoi lakkaamatta alas laaksohon häpeissään ja oottain mielin nuivin, varjostaen silmää kädenhiallaan vielä kerran nähdäksensä Helin huivin.