Läpi rinnan kävi outo väristys siinä seistessänsä päivän alla, mikä riemun loiste hänen silmissään, kun hän Helin huomas aholl' aukealla.
Nyt hän tanotorven otti olaltaan, sitä heilutti hän innoissansa, toitotti nyt pohjoiseen ja etelään, koko maailmalle ujon tarinansa.
Kontti seljässään sai käydä Ismakin tylyn rippikoulun kivitiellä, kirjaimet ne kilvan tanssi silmissään istuessaan pöydän alla uhkamiellä.
Mietti ansojaan ja metsän vilinää, eikä tiennyt työnsä tarkoitusta, hiess' otsa vaivoin koivupuikollaan tavasi hän punakansi katkismusta.
Aivan vankka mies jo nuorna varreltaan, kulmakarvain alta kuopistansa pienet, harmaat silmät katsoi maailmaan sakastista ohi vanhan tutkijansa.
Hyväntiedon puuta ei hän tuntenut, huutomerkki oli hälle synti, vaan kun loman sai, niin silloin sukkelaan kysymättä pahimmankin pellon kynti.
Silloin Sankolassa pelto pölisi, vaolta kun poikkes vanha ruuna, karjasi kuin oikein tuima aikamies, mutta raitilla hän kulki tuppisuuna.
Istui sitten ulkotöistä päästyään Helin kanssa kuistin alla illoin, milloin tankkas kymmeniä käskyjä, useimmin hän Helin kirjaa katsoi silloin.
Vihdoin vaivoin Helin puikon avulla oppi salonpoika ees sen verran, että armosta hän lempeen rovastin pääsi pyhä-Maariana pöytään Herran.
"Ei sun otsaas luotu varten oppia, ei sua kukaan viisas soimaa siitä, kunnon mies kun oot ja tarkoin työsi teet, luota itseesi, ei muutoin voimaa riitä!