Raada talossani niinkuin kotonas, palkan, parseelit saat, hoivan myöskin, tunsin isäs, ole isäs kaltainen, suora, selvä ain, sen mukaan käyköön työskin!
En mä puhu niinkuin kuiva saarnamies, oma ties on, olkoon suora, väärä, mies on oman elämänsä taituri, työ ja rakkaus on ihmiskulun määrä."
Niin se Ismaa neuvoi vanha Sankola kirkost' tullen pyhä-Maariana, tiellä kättä antoi niinkuin pojalleen, Isman huomenpäivä loisti kirkkahana.
Niinkuin painajaisesta hän päässyt ois työssä tanasi hän uusin voimin, pellon metsäsaaret kaatoi kaskeksi, moni uusi sarka loisti silkkiloimin.
Joka päivä sai hän nähdä Helinän, kuinka ihanat ne oli päivät, kun hän kotiin astui kuokka olallaan, silloin kaikki huolet kasken sauhuun jäivät.
Niin hän rakenteli mielikuviaan kyntäissään jo kymmenettä kesää, renkivoutina hän oli talossa, oli miettinyt jo kauvan omaa pesää.
Aina iloisena Heli emännöi uhkuellen nuorta sulavuuttaan, vahva Isma alkoi karttaa Helinää, niinkuin pelännyt ois sydänsalaisuuttaan.
Vaan ei kukaan tiennyt hänen halujaan, salaa vain hän Heliin katseen heitti, niinkuin kuuma kytö yltyi povessaan, vaikka karun pinnan alle hän sen peitti.
Mutta kerran talvi-illan hämyssä Tuomaan markkinoilta tultuansa, syttyi kirkas toivo hänen sielussaan nähdessänsä joulutulet vastassansa.
Kuistilla hän Helinälle kuiskasi: "Heli hyvä, sano mulle tässä, voitko edes hiukan mua rakastaa, suurin onni ois se mulle elämässä?"