Ma nousen ma, lähden, ma läkähdin, ne ajavat mua kuni peuraa, näen ulkona taivaan ja tähdet taas, min'en kaipaa pylvässeuraa.
Eksyksissä.
On sieluni erherakennus, se täynnä on sokkeloita ja toisiin valoa virtailee ja toiset on pimennoita.
Ja yhdessä kuollutta kaivataan ja itkevi pitkä parvi, mut toisessa rajusti remutaan ja kiertävi juomasarvi.
Ma pilarin varjossa valmon nään, joka jotain etsivän näyttää, hän hiipii huoneesta huoneeseen ja akkunat kukilla täyttää.
On seinällä kannel tomuinen, sen kieltä hän hellästi pyyhkii ja katsoo yöhön ja pimeään ja akkunan ääressä nyyhkii.
Hän etsivi sälhkölähdettä, joka valoa pimeään johtais, hän koskisi valkeilla käsillään ja kaikki kammiot hohtais.
Hän pyrkii sieluni pyhäkköön ja eksyy aamuin ja illoin, kun elämän sylissä havahdan, nään vanhan äitini silloin.
Pakosalla.
Ylänköjä yksin mä taivalsin ja harmaille harjuille nousin, kosken kihoissa kahlasin ja outoja rantoja sousin.