Kauvas kylistä pakenin ja kuilun kukkia taitoin, vuoren varjoon kuusen alle ma piilopirttini laitoin.
Pelkäsin ihmisaskelta ja vavahdin polun puolla, teirin permiä jännitin ja ongin virran vuolla.
Kaste, auer ja illankuu ja ne metsälukkojen juuret, siellä ne metsäkyyhkyset lensi ja unelmat uudet, suuret.
Majani ovelle kaaressa kulki kaukaisten kytöjen sauhu, kuusten latvat ne lauleli ja kuului purojen pauhu.
Kaste, auer ja kukkaset, ei niist' ole kumppaliksi, heporastaskin ikävän tuo ja miksi ma kaipaan, miksi?
Yksin tunnit on tukalat ja kolkko on korven ranta, laaksoon laskeun etsimään taas sydämmeni morsianta.
Tien ristissä.
Ma muistan ne punaiset nuotiot, joilta heloitti heinän hilve, kun parissa neitojen, veljien vain kajahti karku ja ilve.
Me olimme onnemme oppaita ja tuulentupia luotiin, oli elämän neuvoja sadottain, kun lähtömaljoja juotiin.
Ma kuljin minne mun tahtoni vei ja ma teuhasin otsa hiessä ohi savuisten nuotiohiilosten; — nyt seison ma ristitiessä.