Minä se olen kulkuripoika ja mulla on laulun ääni, soittokiistoihin kiiruhdan ja elämä huumaa pääni.
Ei ole rikkaus painamassa, ei kultia kukkarossa, sauva ja kontti on korujani ja rikkaus kantelossa.
Kannel se mulle on kumppani ja tunteeni tuoksun tuoja, kuusest' on pohja ja koivusta kansi ja kaijun on antanut Luoja.
Hyräillen veisti sen paimenukko, kun kuhersi teiri tieltä; siinä on suvista suhinaa ja siinä on viisi kieltä.
Kaksi kieltä on kimeää, ne päivän säteissä loistaa, kaksi on ruosteista kumeaa ja ne hämärän huolia toistaa.
Laulan sydämmeni tarpeesta kuin tapa on kulkureilla, kuljen kylihin soitellen ja suurilla taipaleilla.
Muilla on kannel kauniimpi ja säveä laulun laatu, viittä kieltä ma helkytän vaan ja maantieltä soitto on saatu.
Laulu on lehdon katveesta, missä lempi on kiivas ja rohkee, laulu on kuilujen partaalta, jota astuen louhikot lohkee.
Soittelen kulkurikanneltain ja pelokas ilo mun täyttää, kunnian kukkulat silmiini siintää ja maalima suurelta näyttää.
Itkisit joskus illoin.