Suutari suuri on kuningas, lestin ääressä valtijas, keisarinlinnani tölli on vaan. tyydyn kun rauhassa olla ma saan, mit ois herra sirokenkää vailla, — verot maksan, nauran näillä mailla, kuin ei huolta oisikaan!
Tahtiin tallukat, suoraan vaan, ei ne ees ole omatkaan, eukko kun saappaani piiloon sai, nuuski mun aamuisen matkani kai, kantohupsu kun ma nuorra nainkin, oikein hiiden torapussin sainkin, siitä viisi, hui ja hai!
Kylän kellot se pirttiin tuo, siinä ne juoruu ja kahvit juo; sentään kun tuumin — en vaihtaisi, huut, hoitaa se lehmän ja porsaat ja muut, kellä sit on enkel'eukko, kellä? Tää on sentään rehjullensa hellä, joskin sill' on kovat luut!
KAHDEN VAIHEILLA.
Se kievarin Taava on keimeän kensti ja ketterin lennossa karkelohon, ja kievarin rikkaus kauvas on kuulu, silosilkkiä, kultaa arkussa on.
Kun maantiellä keinuen vastaan hän astuu, ma arkana käännän katseeni pois, mut raitilta kurkkaan ja taakseni vilkun, sen kievarin tyttösen saadapa vois!
Taas Kuokkilan Lyyli on piskuinen piika ja pirtehin tyllykkä tän kylän maan, hän laulavi aamut ja illat kuin lintu ja huoleni haihtuvat naurustaan.
Hän uuras on pirtissä, karjakkotöissä ja hilpeähuulinen Lyylini tuo, ei penniä pientä oo kirstussa sillä, vaan hehkeä on, kun ma astelen luo.
Se Taava on ylpeä, nyrpeä mulle ja kirkolla katsovi karsaasti vaan, voi, voi, voi, Taava, ma naurelen sulle, kun pappilan kulmille Lyylini saan!