Tula, tuulan, tuli, tuli toi, peli maantiellä yksin soi. kyläraitilta poika se kulkeissaan kotitorppihin saattavi hilsuistaan ilosilmäistä laulaja-neittä
"Mesimarjani, pääskyni, hei, emme erkane konsana, ei, mökin puuntavan pystytän törmälle vaan, minä kylvän ja kääntelen turpeita maan, sinä vaatetta kehräät mulle!
Oma onneni oot sinä mun, ja tässä on torpparis sun ja jollei nyt torppia saataisikaan, niin emmehän itke, me raadamme vaan, vaikka ankara oisikin vaiva!"
Ja neito se rinnalla käy, ei otsalla ryppyä näy, tutun turvassa nauraa ja hymyää: "kai mullekin palkasta puoliset jää, on sormuskin muorilta mulla!"
Tula, tuulan, tuli, tuli toi, peli lehtohon hälveten soi, tienhaarassa eroten kättä ne lyö ja katseet ne yhtyy, kun valkea on yö ja elämässä onnea löytyy.
SOITTO-PUUSKA.
Kautta kuuden kyläkunnan Soitto-Puuska tunnetaan, viulu-niekka Toppolasta, siin on niekkain niekka vasta, joit' ei synny jouten vaan.
Lasna lastuviuluansa soitti hän jo leikeissään, vaan kun isä viulun antoi, metsän siimekseen sen kantoi, soitti siellä yksinään.
Latvat lauloi, purot puhui, siellä aamut istuissaan, sieltä sai hän soiton mahdin, pelin taidon, oivan tahdin, kumman äänen viulustaan.
Kylän karkeloissa sitten taitonsa hän näyttikin, vauhtiin sai hän pojat norjat, leikkiin lensi neidot sorjat, purpurihin vanhatkin.