— Nyt hän kulkee hoiperrellen, juo ja työttä taivaltaa häistä helkaleikkilöihin, talkoo-öistä tanssi-öihin viuluaan hän vinguttaa.
Mieron iskut loi ne soinnut, niistä kirot kimmahtaa, vanhat muistot kättä ohjaa, soitossa on tulta, pohjaa, rinnasta se pulpahtaa —.
"Polje Puuska, väännä polkkaa, tilkan saat, jos vinhempaan…!" Puuska soittaa niinkuin hurja, jonk' on elo ontto, kurja joka laulaa hulluuttaan.
Lyöpi jalkaa, nauraa, laulaa, — tuittan teijaa, tui ja tei! — soittaa uutta, vanhaa toistaa, kuinka sillä silmät loistaa, "soita Puuska, soita, hei!"
RANNALLA ISTUJA.
Kuljin ma illalla kotikylän rantaan, piirtelin kultani hellän nimen santaan, vesi oli tyyni, mut rintani sykki, aallot keinukaa, kultaa tuutikaa!
Voi, johan saisi hän purrella tulla, tuosta on huoli nyt raukalla mulla, ei punapurresta laulua kuulu, miksi lempinen köyhä neitonen?
Päilyvä päivä on maillensa saanut, veikö se onneni, onko riemu laannut, tulit hyvä ystävä muinoinkin illoin, tule nytkin vain, ole omanain!
Sammuiko ystävän lempi kuin ilta ja taittuiko taivaisen toivon sinisilta, elämä ois tuoksuton, tuskaa oisi tunnit, pilvet kulkekaa taivaan rannan taa!
Aallot ne soutavat pois kotirantaan, huuhtovat nimen, jonka kirjoitin santaan, laineet ne itkuni helmiä kantaa kauvas, kauvas pois, kullan maille pois.