Illanlasku kultaa kuhilaat, valkorinnoin nuoret koivuhaat neitosina hymyy tuolta, sulhaskuuset nyökyttää latvaa niille niittusuolta, haavan lehdet helähtää.
Varis vaakkuu aidan seipäällään, pääskyt kiusaa sitä elkeillään, lahden vettä loiskaa siika, hirvi hiipii näreikköön, kannonpäästä käenpiika lepsain lentää lepikköön.
Kaislistohon sorsa sukeltaa, nuoren perheen rantaan kuljettaa, koirat täyttä suuta haukkuu, suolta jahtitorvet soi, jänöt laukkaa, pyssyt paukkuu, koira suussaan sotkan toi.
Kansaa kulkee, sirpit vyötä lyö, paimen ojall' eväitänsä syö, poika heinähäkiltänsä piiskaa huitoo huutaen, lampaat aitovieriltänsä kapsaa karkuun määkien.
Pajan luota kuuluu kalkutus, sepänpojan reima rallatus, palje paisuu, ahjo puhkaa, raudan vanteeks' seppä löi, räiskyy tulta, lentää tuhkaa, säkeneet ne kipenöi.
Jokivartta tyttö verkalleen seuraa, laulaa kaukokullalleen, lumpeen poimii, loiskaa vettä, kuvallensa naurahtaa, polkee nurmen penkerettä, harjun huippuun kapuaa.
Sieltä silmään kaikki kaunistuu, kultaportin lailla pajan suu hohtaa, kiiltää ladon seinät, helohelmin lahden pää, rantapellot, saraheinät, kaislan katse kimmeltää.
Kainalossa sinivaarojen kaskisauhut kulkee leijaellen; päivän liekki vielä palaa sammutellen soihtuaan, katoo pois kuin hiipis salaa valtamerta vaeltamaan.
KULKURIPOIKA.
Syysyöstä hän astui mökkihin ja kerjäsi työtä ja sai, oli nuori ja notkea varreltaan, idän tummakas kasvoiltaan, oli muualta heimoa kai. —