Torpparipoikasen päässä se teuhaa, köyhänkin rikkaalle laittavi rakkaan, viekkaan ja varman se pauloittaa, hulivili hurjankin ansaansa saa, aikeen se tuo, jok' ei vuosissa lakkaa, se rakkaus!
Yrtit ja velhot ne sille ei mahda, mieron miehell' on kainalokulta, hitto sen ties mitä lie, mitä ei — Lampolan Jaskan se hirtehen vei; niinhän se on kuin öljyä, tulta se rakkaus!
Vehkeissä velmuu veitikka vanha, sillä on valta kuin keisarin valta, kuusissa kuiskaa ja aitassa soi, itkee ja nauraa: voi sua voi, katsoo se riiheltä, aidankin alta se rakkaus!
KULLAN LUO.
Vettä kirjaa illan kimmel, saarta, nientä somistaa, yli lahden hiipii tuuli, rantalehtoon suhahtaa, pilvet niinkuin joutsenet soutaa harmaan harjun taa.
Saaren alla hangat soittaa, aironlehdet vinhaan lyö, siellä poika ruuhta reuhtoo läpi lahden lummevyön, käki soittaa kanneltaan, unohtaissaan pesätyön.
Katsos valkokirkon seinää, akkunat sen kimmeltää, pappilasta laulu kuuluu, kannel vuoroin säestää, nuoret herrat pallojaan yli maantien lennättää.
Äänet sammuu — poika soutaa eellä aatos lentelee, keula laulaa, laidat hytkyy, poika hiljaa hyräilee nuoren rinnan riemujaan, louhirannat vastailee.
Kaislalahden pohjukassa harmaa kylä uinahtaa, ruuhi soljuu äänetönnä, rannan hiekkaan lipuaa, viidakossa tyttönen varovasti vaeltaa. —