JOULUN PYHINÄ.

Voi, tyly syksy voitti elkeillänsä, jo kesäkulta vietti peijaitaan; on ruuhi talaan luona kyljellänsä ja kaisla kankeana rannallaan.

Jo keltasänki peitti kylän pellot, ei rimpisuolta teirin lempi soi, ei lepikössä kaiku karjan kellot ja surun virttä hongat huminoi.

Tää kanervikko, jolla perhot keijui ja lapset juoksi marjatuokkoineen, nuo päivänrinteet, joilla auer leijui, jo surkastuivat kevätvuokkoineen.

Ei keinut kiiku Kaajan kallioilla, ei nuoret tanhuvilla ilakoi, ei hulmu helkaliekit nurmikolla, ei kansanlaulu sieltä lehtoon soi.

Ja lahti, jonne vaari verkot heitti ja pyhä-aamuin souti joutessaan, sen kattaa talven tiuha, jäinen seitti, myös niemen lehto huokaa huolissaan: kesä kuollut on!

* * *

Näin nukkuu luonto sairaan horrosunta, mut perhoin lailla hiuteet karkeloi: on taivahilta tullut lunta, lunta ja raikkahasti tuulten urut soi.

Huu — lumituiskut tanssii tuvan nurkkiin ja aisan päissä tiuvut tinnittää, jo rovastikin heittyy ketunturkkiin, kun pappilastaan kirkkoon kiirehtää.

Jo lattioille havut, oljet tuodaan ja päivät naapureissa kyläillään, nyt "tuomaan olvet" osavasti juodaan ja sakkanuutin juoksuun lennellään.