Nyt suven liitot, tehdyt metsäteillä, taas häiden hälinässä uusitaan ja kirkkain mielin, myrtin seppeleillä nyt uusiin kohtaloihin astutaan.
Kun Kala-Aapo kulkee kirkkoon hiljaa, on kasvoillansa rauha, huolettuus: "on talven yli meillä kyllin viljaa ja hangen alla uinuu oras uus!"
Kun aamun huurre kiiltää oksain alla ja untelona katsoo vanha kuu, soi kirkon kellot kilvan heilumalla ja mieli sopujuhlaan tuudittuu: joulu tullut on!
TULI TUTTU, VANHA TUTTU!
Tuli tuttu kevätkulta, lumen alta pistää multa, puro pulppuen rinteitä rientää saa, kevätriemua julistaa ilma ja maa, jo ääretön taivaskin seestyy ja lämpimän aika se eestyy ja tuulikin tuoksuja tuo.
Taasen soivat vaskikellot, vihreinä on oraspellot, sirot kukkaset nostavat pienosen pään, sinisirkkuset soittavat niemissään ja nurkkihin lehväisen orren vie peipponen mättäältä korren ja mökkinsä pystyttää.
Nyt on soilla, mailla juhlaa, päivä säteitänsä tuhlaa, ukon varsi se nuortuu kuin harmaja puu, pojan posket ne kauniiksi ruskettuu, soi loilotus, luikku jo raikuu ja kunnaat ne kummasta kaikuu, kun käki taas kummulla soi.
Aidan luona kiiltää kuokat, karhit, kanget, hevosluokat, jyvän toivoen heittävi multaan mies: "sadon runsahan pellosta saan, kukaties, ken toivoo, se auraansa tarttuu ja toivosta voimia karttuu, ja niinhän sen taivaskin suo!"
"Tuli tuttu, vanha tuttu, yllä uusi nurmen nuttu!" taas paimenkin laulavi innoissaan talon karjoja aamulla kaitessaan, taas leppätorvea koittaa ja metsälle mieliksi soittaa kuin talvea ollut ei ois!