Kävin illalla nimikkoniemellein, joka kunnaalla uus oli nuttu, kalavirsuni talaan suojassa tein, kävi lehdossa nauru ja juttu!
Oli talvella hanki ja ummessa tie, tytöt tympeitä, piilossa illoin —. Mikä kultani mieleenkin tullunna lie, oli äksy ja äyskivä silloin!
Mut nyt minä tanhulla teuhata saan, meni reppurin laukussa talvi, minä hulivili nauran ja laulelen vaan ja karjoja kaitsevi Malvi.
No, voi sun kanttura, koitas vaan, hila, hoi, hila, hei sekä heisaa, kas, Malvi se laulavi kaitessaan, suvikerttuset pensaissa veisaa!
JURO HEIKKI.
On ripsakas, sileä simahuuli se tirskuva Kantovaaran Lotta, on oikukas kuin ristituuli ja Heikki se meinaavi totta.
Taas miettivä, suora ja ujo miesi on naapurin arkasilmä Heikki, ja pojan tuumat tyttö tiesi, mut rakkaus hänelle on leikki.
Se neitonen ilkkuen veijavi vaan, mut pojan on riutua rinta, hän on kasvanut tuvassa takamaan ja karhea, juro on pinta.
Mut Heikkipä toivoo, toivoo vaan: kai tyttökin kerran suostuu ja laulussahan lauletaan: "ei nuorien rakkaus ruostu."
Hän talkootansseissa nurkassa on, kun heilinsä pyörivi illoin, on nurja, kade, saamaton, ties, lemppari, kosiiko milloin!