Kotimaani jäi ja kukka rannalle, varsa viidakkoon ja pursi sannalle, eikä lehtosaarta, sinivaaraa näy; täällä villit, vihreet tyrskyt taivoon käy, kokkakuohut kiehuu, mastonuorat liehuu, tuulten ilveslaumat ulvoo läpi yön.

Syttä taivas on ja mustan pilven tuo. koti taivaan ranta heloruskon luo, siellä hymyhuulin laaksot vihannoi, lahden rauhaan sotka pesän saada voi, täällä lokit vinkuu, laiva lentää, sinkuu, niinkuin omatunto sitä kiidättäis.

Laivan kannella ma yössä vartioin, katson taivasta, kun meri ryöppyy noin, aallon kuohuissa ma Suomen talven nään, lumihuiput nään ja kotilahden jään, läpi vinhan tuulen aisakellot kuulen, harmaa kirkko loistaa, kirkon kellot soi.

Vanha äitikulta tuolla templiin käy, itkee poikaa, jot' ei vuosikausiin näy, somat neidot niijaa valkopuvuissaan, muistaa, muistaa ehkä kaukosulhastaan… Hei, nyt ulvo tuuli, poika kutsun kuuli, kevätlintuna taas kotimaille saan!

Suntion Sanna.

Se naiminen on kai mettä ja mannaa ja kiivaimmin kiusaa se suntion Sannaa jo monta pitkää vuotta se ootteli sulhasta suotta ja vieläkin oottavi kai.

Suvi-illoin se käeltä urkkivi tuota: "Sano, häitäkö saan!" Käki kukkuvi: vuota Se sitoo seppeleitä ja kiertää kaivoteitä, kuka nais, pojan runtti ken nais!

Ja nappularillat ja porsaan ja kukon, ja tilkkusen peltoa kuoltua ukon se onnen poika saisi, joka suntion Sannan naisi, mut runtit ne ei kosi vaan.

Nääs, porsas ja kukko ne häissä jo syötäis, nappularillat ne kihloihin myötäis ja se vanhan neidon saisi, joka suntion Sannan naisi, kuka, tokkelo, vanhan nais!

Oli Sannakin sievä ja katsanto vievä, mut rukkasten annossa liiaksi lievä, siks monta pitkää vuotta se ootti jo sulhasta suotta ja vieläkin oottavi kai.