On kuin puut ja pensaat oikoisivat kättään, taivahilta pyytäin kylmää kylpyään, kulon korret kuihtuu, marja varren jättää, rotkon reipas puro itkee köyhyyttään. Miehet viikatteitaan hijoo suolla, torpin tyttö kantaa kaljaa tuolla; — Minne viileänsä tuuli kätkeekään?
— Käy jo ukkonen ja soi kuin jätin tykki, jyske pilven toi, mi metsän tummentaa, varjot vaihtui, luonnon hellä sydän sykki, kostein huulin maa jo tultaan sammuttaa, sataa — sataa, kuuma multa kastuu, maanmies uusin voimin kylään astuu, hiet, huomenhuolet, helteet unhoittaa.
Nyt on puissa, maassa vasta juhlatuoksu, täyttä rintaa tuulten palkeet puhaltaa, nurmen villa nousee, pulskuu puron juoksu, ilma puhdas on ja raikas, raitis maa, nuori ulpu aueta jo ehti, vettä tippuu joka oksan lehti, sadekaaren värit kannen kaunistaa.
Kuule kuinka linnun laulu maita kiertää, käki suven maille kultariistaa suo, talonpoika taasen kytömaitaan viertää, kesän onneksi taas leilin pohjaan juo. Kylän räätäl' laulaa, kiekuu kukko, töllistänsä katsoo nuotta-ukko: päivä kajanteesta maihin kasvot luo —
Koko maaliman polska.
Tän kylän miehet ja siukut ja veikot, älkätte surko, jos hullusti ois, tulkatte rammat ja hienot ja heikot, tulkatte joutuen joukkohon pois!
Maalima kulkee ja maalima tietää, maalima tallaa ja nostaa ja lyö, nyt kesän keijuset riemusi sietää, huomena halla jo toivosi syö.
Anna sen maaliman mennä ja tulla, peijaiskemuhun häistä se vie, suru se on sulla ja mure se on mulla, meitähän varten riemukin lie!
Saita on onni ja tuohta on mahti, onnesta naura, kun nauraa voi, kainalosauvalla kolkuta tahti, surusi surmaten polska kun soi!
Vanhuus ja vaiva ne hiipii kuin varjo, jalka ei notkusta nousekkaan, nyt ilon kättä sa neidolle tarjo, päivä nyt paistaa yli koko maan!