Ja jalas luistaa niin tuutivasti, nyt Samppaa oikein jo naurattaa, on hauska kulku ja kevyt aatos, kuin hienoin hiude kun seijastaa, ei huolet taivu nyt arkivaivaan, on mieli kirkas kuin kansi taivaan, kun rinta lämpii ja sulaa jää ja sydän riemusta sykähtää.
Hup! Virstat vilkkuu ja salot siintää, jo ruuna nopsemmin viilettää, on tuttu seutu ja tuttu kansa, jo kirkon nirkkokin kimmeltää, soi kellot —, siivillä ilman lauhan ne tuovat juhlan ja rinnan rauhan: ei vielä ahteelta kylää näy, mut humu kulkee ja haukku käy.
Jo pappilassa on naurun helke, vöin lapset kuustansa koristaa, hoi, kirkkomiehet ja vauhkot orhit! Viel' urut ovilta humajaa, käy virsikirjoineen jalkakansa, Ruot-Leena, nojaten sauvallansa, pien' Erkki suksilla laskettaa ja tytöt poikia lumittaa.
Pois töllin ukselta vaari hoippuu ja heittää linnuille jyviään, hän on niin kaunis kuin itse talvi, on lieke herttainen silmissään. Mut säkkipillineen kaihomiellä käy kulkusoittaja raitin tiellä, hän Pohjan joulua vierastaa, siks soitto pehmeän kaijun saa.
"Ptruu ruuna, ollaan jo kotosalla!" ja ruuna tallille hirnahtaa, kas, Samppa reestään tuo tulijaiset ja oven pirttiinsä raottaa, voi, joulupahnoilla lapset pyörii ja padan ääressä vaimo hyörii, on siellä onni ja huolettuus: "hyv'iltaa, rauha ja joulu uus!"
Neitosen valitus.
Ma olin kuin kukka kedolla ja kasteen sain ma sulta, kun päivä harjulla vaelti, se välkkyi niinkuin kulta.
Ma olin kuin aamu iloinen, miks hylkäsit mun, kulta, sa päivää lemmit ja — kukkani ei kestänyt sen tulta. —
Sa olit mun nuori onneni, ma olin kuin kedon kukka, nyt rinnassa mulla murhe on ja itken neito rukka.
Salakrouvissa.