Kuusista kuiskutti kesäinen henki, liiteli marjasta kukkaan, sirkutti sirkku ja kiistasi kiuru: aikasi mennyt on hukkaan!
Lehvillä silkkiset seitit ne heilui, nurmella kastekin kiilsi, lammella pilvien untuvat päilyi — Voi, miten sydäntä viilsi!
Laine se laulaen liekutti kailaa, kaarnoja vaaputti lahti, leijusi auer ja tuulosen kuului haikean rattosa tahti.
Aikoja menneitä kaikki ne kaikui, aikoja sumu jo peitti; minkäpä kiurut ja lainehet sille, jos maalima yksin mun heitti.
Min marjain.
"Ei missien puhuta nin selvie suomie, ku Lamil ja Lamin Kosel…"
Sanokai toi taval, täl taval työ, tien kylän vällärit, ilkiet noilat, peltuos penkuot, arraas ku hoilat, kehriet marjain, nin eletie myö!
Kaua hyö katto, ku marjain hyö näk, naapur ol kale, ei ollu se mielien, kylien lens ja ny huus joka pielien: siel ei o kukkunnu onnien käk!
Tuks ny min marjain ja polvellen ie, iloin o keväil, ei sil, nieks, o mierie, hyvie viennetien, oikuus käy vierie, eihä myö enie välläreit nie —
Kukka yrttimäel.