He kulkivat kotia kohti ja kirkon kellot ne soi, puna puhtahin poskilla hohti, kuni taivas, mi ruskoa loi.
Hääviestiä kellot kantoi, yli seudun kaiku sen toi, joka puu elon siimestä antoi, joka oksalla liverrys soi.
He riensivät kotia kohti, polun kukkaset taittua sai, suli katse ja katsetta johti, oli kirkkahin sunnuntai —
Herrastuomari.
Oli Runtunen terhevä maanmies kerran ja kultaa kuljetti pellollaan, mut nyt hän on herra ja tuomari herran ja herrastuomari arvoltaan.
Nyt sillä on verkainen sortuuki yllä, sai arvorahankin rinnalleen ja korkean lain hän tuntee kyllä ja koukut konnien tarkalleen.
Hän on tän kylän ylpeys, kerma ja sakka ja siknatyöristä käydä voi, toi silkissä kirkoll' on tuomarin akka ja noi ne on lapsia tuomarin, noi — …!
Kai pellot on kynnöttä, maassa on aita ja ladot sekä myllyt on kallellaan, viis siitä, jos virka ei kasvata maita, kun Pollell' on käräjäkauroja vaan!
Nääs, virka on valta ja valta on herran ja tartteehan tottua arvohon, kotitarpeiksi järkeä hiukan verran ja siinä on mies, sitä Runtunen on.
Ja ristin hän saa, kun hän kuolee kerran, tää patsaspiirros on haudallaan: "Täss lepää Runtunen armossa Herran, oli herrastuomari arvoltaan."