Kylän lahdella.
Jo lahdelta kuuluvi tyttöjen laulu ja pojat ne soutavat jouten vaan, ilo illalla on, surulaulu ja leikki, ei huomista muistele ainoakaan; on ruuhessa Ansu ja Veijari-Heikki ja Henna se kirkas ja hiljainen Tilta, niin lenseän lämmin on kesäinen ilta, humuharppua tuulonen lyö.
Ja Heikki se veitikka viskovi vettä ja Henna se huiskivi huivillaan, mut Tilta vaan Ansunsa polvilla kiikkuu, ne kahden keulassa kuiskivat vaan. Ja ruuhi se ääneti liukuu ja liikkuu, jo saarien sorsat ja kaijat nukkuu, vain männikön rinnassa käkönen kukkuu, ruisrääkkäkin laihosta soi.
Mut lahdelta kuuluvi sammuva laulu, pois pojat jo soutivat teljoillaan, yön sointuja viidakkorannikot kantaa, ne on kaikuja onnessa nukkuvan maan; koin-rusko se kultavi lännen rantaa — jo tirske ja laulelu toisiinsa vaihtuu ja airojen loiskekin tuulessa haihtuu, käen huilukin vaikeni jo…
Tietäjissä kävijä.
Tuoltapa tulee neitoja sarja, tän kylän tyttöjä joukottain, keskellä takkelan nokkela Emma, kallis ja kaunis kuin maito ja marja, siit' ois köyhälle rengille remma, kun sen saisin ansaani vain.
Mut siin' on temppu ja terhakka vasta, käärmeenä käsistä se luikahtaa, kiiltää ja kuultaa ja päätäni huumaa, enkä ma lakkaa rakastamasta, enkä ma ehdi tiimassa tuumaa, enkä ma neitoa vihille saa.
Huuhkainunnuilla aittaansa kaarsin, Tietäjä-Tiitalta taikoja hain — -: kirkonpäreistä puuron jo keitin, kolmet haudat ma sarvella saarsin, neljät neuvot ma tuleen heitin; niistä ma naurun palkaksi sain.
Ootappa, äitisi puoleen ma puutun, kankean luontosi norjaksi saan, silloin et mulle sa naurele Emma, kun susimustaksi suutun ja muutun: saat sinä olla ruot'ukon remma, enkä ma hurjasta huolikkaan!
"Liian viisaan Luoja korjaa!"