Tääll' itse luonnotar kai asustaa ja uinuu satulinnan iltakasku, vain ontto oksa joskus rasahtaa ja kuusiholviin leijaa siipi. Kuin läpi seulan hehkuu illan lasku, sen rusko korven rintaan hiipii ja kultaa kanervaa.
Ja korven iltajuhlan huminaan lens ventomieli, nuori kulorastas, se soitti suvipäiväin riemujaan ja onnestansa puhui puille — Ja kaukaa torven heikko kaiku vastas, jo painui taivaan silmä maille muille, jäi korpi uinumaan.
Maantien tölli.
Puolukkana mättähällä puunti tölli pieni maantien virstapaalun luona omenapuiden alla, siitä suvi-aamuin kulki kaunis metsätieni, siellä kirkas helosilmä se istui ikkunalla.
Tyttö polki rukkiaan ja kosijoita väisti, lauloi: "mik' on neidon olla nuorella ijällänsä." Vanha vaari kanteleellaan rahinpuilta säisti mietti elon iltaansa ja viritti virsiänsä.
Nyt ei raiju laulu eikä kulje rukin rullat, helosilmä tehtaan työssä on hiekkaa vääntämässä: virsi katkes… vanhan vaarin peittää kirkkomullat, sunnuntaisin haudan luona on tyttö itkemässä.
Omenapuut kukkii taas ja tuoksuu kesä-illat, maantien tölli kallellaan on valko-oksien alla, siellä reuhaa mustalaiset, kulkuriset pillat, rukki on jo poltettu ja laudat on ikkunalla.
Metsien kulkijat.
Kuljin sinisalon polkuja pitkin, kaikui lauluni ääni — voi, siell' oli karjani, ja siell' oli marjani ja juolukat huumasi pääni.
Päivän päähän kuljin ja päivässä päihdyin enkä ma voinut muuta, kun kulkija metsien tuli ääntäni etsien ja se antoi mesisuuta.