ELÄMÄ.
I.
On elämä kuin suuri tanssihuone,
miss' aatokseni tanssi riemumielin,
yön jälkeen nyt sen tyhjyys tympäisevi,
ja soittokone katkonaisin kielin
päin irvistää kuin hyppyynvalmis peto,
kuin kosketinten ruma hammasrivi
mua tahtois purra, tyhjät seinät kysyy:
miks ihmissydän kova on kuin kivi.
On jäätyneet jo soiton laineen kuohut,
vain muistot ilkkuu mulle kaikkialla,
ja ruusu, jonka armaalleni annoin,
nyt tallattuna kuihtuu lattialla.
II.
On elämä kuin suuri suruhuone,
nyt jälkeen tuskan sekä itkun rajun
ma kuulen sielukelloin synkän soiton
ja tunnen kalman lähenevän hajun.
Söi permantohon jäljen ruumiskirstu,
nyt poissa on hän, iäks multa poissa,
juon kylmän peijaismaljan pohjasakat,
nään valkeet käärinliinat ikkunoissa.
En löydä tyhjyydestä mistään pohjaa
vaikk' kuinka etsisin ja aattelisin.
On elämäni suuri talvi tullut,
kun päivä lyhin on ja yö on pisin.