Katu kiiltää alla lyhdyn valon,
kylmä vierus loistaa kostealta,
kuljen ohi vanhan kotitalon,
joka näyttää ruumiskirstulta.
Kottaraisen tyhjä kota puussa
on kuin muisto kauniin toukokuun,
jolloin lintu lensi korsi suussa,
etsi suojaa vanhan koivupuun.
Sydämeltä lyhdyn liekki näyttää,
joka palaa iltahetken vain,
kohta vanha kuu sen viran täyttää,
nousee kirkon takaa kumottain.
Katuun putoo puusta lehtiläjä.
Niinkuin aave kulkemassa ois
tulee harmaa lyhdynsytyttäjä,
lyhdyn sammuttaa ja hiipii pois.
KALMA TUUDITTAJANA.
Mun lapsuuteni kehto,
mist' olit tehtykään,
ain heräsin ma yöllä
ja nukuin pimeään!
Ma itkin kunnes nukuin
ja itkin unessain
ja turhaan emon kättä
ma pelossani hain.
Kun kehto seisoi hiljaa
ja nukkui emoni,
kai silloin tuli Kalma,
mua öisin tuuditti.
Viel' usein tunnen kuinka
mun vilu uness' on,
oi, koska kerran Kalma
mun tuutii lepohon?