Ma muistan kotiseinän vanhan taulun,
niin usein mielessäni kuvastuu;
tuo vanha talo seisten rantamalla
ja vieress' iäkkäänä piilipuu.
Ja jyrkän tiilikaton harjan takaa
poutaisen pilven ruso heijastaa,
lomitse kahden saviporttipylvään
vihreenä hohtaa nuori pihamaa.
Ja avojaloin punahuivi päässä
käy nuori, sorja vaimo rantahan
povella kantain loistokutri lasta,
luo lapseen katseen armaan uinuvan.
Hän mitä miettii, äiti, uneksiiko
hän elon taikaloistot lapselleen,
vai peljänneekö pettymysten tuskaa
ja maailmata salajuonineen?
Siit' en ma koskaan saanut oikein selvää,
mut kuva mielessäin ain kuvastuu:
tuo vanha talo seisten rantamalla
ja vieress' iäkkäänä piilipuu.
ILTAHÄMÄRISSÄ.
Kuuluu kuherrus ja naisten nauru
joka penkin luota läpi puiston,
vaahteroiden päällä lepää illan hämärä
niinkuin suruharso yllä rakkaan muiston.
Ravintolan ovest' tuikkaa valo
niinkuin peikon silmä yöllä palaa,
miksi puiston nauru pistää mieltäni,
niinkuin tikari se vihloo sydänalaa?
Siksi, että nauru mieleen johti
naurun, joka kerran ilon antoi
monta vuotta sitten alla vanhan vaahteran,
minne puiston tuuli nyt sen naurun kantoi?
Tapaan kädelläni sydäntäni,
nyt ei nauru enään tuskaa tuota.
Avaan ravintolan oven, silmää häikäisee,
etsin unohduksen unta maljan luota.