Siellä yksinäiset sielut istuu,
heille elo antoi hylkymurun,
niinkuin syvyydestä ontto nauru remahtaa,
joka sielu koittaa peittää oman surun.
PELAAJAT.
Ja miksi minä mietin
tään elon hullutusta,
se on kuin kortti valkea,
on toinen puoli musta?
Ja mistä ilon löydät
ja mistä surun löydät,
on valkeet pelimarkat,
on vihreet pelipöydät?
Ja mustat kynnet häärää,
ne pöytään tahrat piirtää,
ne puhuu merkkikieltä,
ne taskuun kullan siirtää.
Taas peli käy ja turhiin
näin menee muiden vaivat,
ne arkkuun tuskin vievät
sen kullan, minkä saivat.
Kun kuolinvuode oottaa,
ken kättä niille antaa,
ja kuka väärän pelaajan
voi viime kätköön kantaa!
Ken tutkii suuret tusskat,
mi pistää ihmisrintaa,
ei pelaajilla viimein oo
ees ruumisarkun hintaa.
ON JOTAIN MÄTÄÄ TÄÄLLÄ.
On jotain mätää täällä,
se kasvaa niinkuin myrkkysieni,
jalous, suoruus, hyvyys maahan tallataan
ja sijaan pystytetään halpa, pieni.